1847-lisälehti-61 Suometar


Lisä-Lehti Suomettarelle.
N:o 7. 1847.
Luostari-veljekset, Jutelma A. Oelenschlägeriltä.
Juutin kielestä suomennettu.
( Jatko ja loppu 6:teen Lisä-N:ron. )
” Ei, neiti hyvä! ” sanoi tien-neuvoja, ” se niin pahaa ole’, kuin luullette.
Kerrankos täällä syödään paistetuita heinä sirkkoja? sitä olen tehnyt usein minäkin, vaikk[e]n ole’ mikään pyhä mies.
Vaikka Johannes Kastaja kaiketi’ ei pitänyt lukua pitkistä valmistuksista, vaan söi raakoina.
Hunaja taasen on täällä puiden koloissa ja kallioiden ravoissa paljoa parempaa kuin Europan mehiläis pesissä.
Se on makiampaa ja tuntuu siistemmältä, kuin kukatkin, joita mettiäiset imevät metsässä ”
Näin puhellen kävivät edemmäksi.
Tienneuvoja vakuutti munkin Jortanuksen ei ottavan ketään vastaan, ennenkuin vasta Eräkäs-majassansa Neljänkymmenen päivän vuorella; siellä olivat hänen tapaavat, sitten kuin ensin olivat käyneet Judan kuninkaitten haudoilla, joita katsomaan nyt johdatti heitä.
Mentyänsä virstan matkaa kohtasivat neliskulmaisen kallioon hakatun luolan, jonka ympärillä oli vanhoja hautoja, kuin kammioita luostari-kujan ympärillä.
Enin osa näistä oli tyhjänä; joitakuita kiviarkkuja oli siellä ja täällä, korkokuvauksilla ( Basrelief ) koritettuja.
Vuosi-tuhannet olivat jo aikaa sitten muuttaneet luutkin tuhaaksi.
Ihmedeltävintä tässä kuolleitten hovissa oli se järjestys ja kauneus, johon julmat kallion lohvot oli saatu myöntymään.
Patsaat palstoinensa olivat niin sievästi’ muodostettuja, kuin olisivat pehmiää puuta olleet; ja ovet saranoinensa olivat nähtävästi’ purastetut samasta kiintiästä kalliosta, kuin seinätkin; sillä jos eri kappaleesta olisivat ollet tehtyjä, niin ei olisi’ saatu saranoita koukkuihinsa järkähtämättömäin pielien sisälle’.
Täältä matkustivat lähes Jerihoa; mutta kuultuansa munkin Jortanuksen ei vielä palanneeksi, poikkesivat ensin menemään Kuolleen meren tykö’.
Juha antoi aasinsa uida’ järvelle’ ja pisteli teikillä pohjaan, jossa vielä löysi vaipuneen Sodoman jäännöksiä.
Hän pisti veitsensä erääsen ylöspäin torrottavaan patsaasen, ja tunsi sen hiiltä hauraammaksi.
Vesi oli kirkasta, mutta katkeraa; myrskysäillä muuttui se mustaksi ja aallot ajoivat rannoille’ Maanpihkaa ( Asvaltia ).
Tämä surullinen seutu oli matkustavaisillemme niin rasittavainen, että kiiruhtivat sitä pikemmin kuin paremmin takaisin, ehtiäksensä Jerihoon, sillä rupesi hämyttämään.
Aurinko paistoi laskeissansa heliästi’ erääseen pitkään suola-patsaasen, joka oli rannalla ison kiven nojalla juur kuin hirmuinen jääpuikko.
” Mikä tuo on? ” kysyi Ankelika tienneuvojalta.
– ” Älkää katsoko taanne sen raukan puoleen! ”, sanoi tämä, ” hän sai kyllä kovan rankaistuksen uteliaisuudestansa, ja seisoo nyt siinä varoitukseksi kaikille’ Eevan tyttärille’. ”
Ankelikaa kauhistutti, hän peitti kasvonsakin päällisvaatteellansa, ratsastaissaan Lotin emännän ohitse’, mutta ehdittyänsä kymmenkunta askeletta sivutte’, ei voinutkaan pidettää’ itseänsä kurkistamasta vaatteen liepeen alta ja katsomasta taaksensa.
Koska aallot juur samassa myrskähtivät rantaäyrästä vastaan, niin kirkasi hän peljästyneenä.
Juha ja tienneuvoja nauroivat.
” Kas nyt, mitä siitä hyödyitte? ” – sanoi jälkimäinen.
Seuraavana aamuna läksi Juha menemään Neljänkymmenen päivän vuorelle’.
Ankelika, jolle’ kaikki vakuuttivat olevan varsin mahdotointa kiivetä’ sille’ jyrkälle’ vaaralle’, jäi Jerihoon muutamain hyvällaisten vanhain kristityin luokse’, jotka ystävällisesti kohtelivat häntä.
-2-
Täällä odotteli hän ja vietti aikaansa istuskellen ihanissa avaroissa puutarhoissa, Eliaan lähteen tykönä.
Koska aurinko paahtoi kuumimmasti’, oleskeli hän leviän ja tihiälehtisen viikunapuun alla, joka varjosi vettä lämpiämästä.
Täällä ei tiennyt mitään matkamiesten vaivasta, jotka huohuttain kulkivat sivutse’ tietä myöden, vaan huvitteliiksen katsellen juoksevaan lähde’-noroon, jossa kalat ja äyriäiset ( kraput ) pehtelivät virtoavassa vedessä, ja olivat niin kesuja, että tulivat partaalle’ koska hän leivän murusilla houkutteli heitä.
Juhalle’ kävi toisin.
Sille’ kauhistavalle’ ja autiolle’ vaaralle’ täytyi hänen kiivetä’ sovitellen jalkojansa loviin, joita oli hakattu kallion kylkeen.
Jokaista askeletta astuissa erisi pieniä kiviä kierielemään alaspäin.
Näin tuli viimein eräälle’ polvulle’, mutta täällä oli vieläkin pahempaa; luja pohja vaihettui liukkaaksi saveksi, ja joka silmänräpäyksessä oli Juha luiskahtamaisillansa alas syvyyteen.
Vihdoin koveni taas tie; mutta nyt täytyi kulkijan pitää’ kiini’ kallion kyljestä ja varjella’ visusti’ silmiänsä katsomasta alaspäin hirmuiseen juopaan, muutoin olisi pyörryttänyt päätä.
Suurella tuskalla pääsi vuoren päälle’, jossa eräkkään maja oli pienessä arossa kallion kukkulain välillä, varjottuna kiviroukkioilta; sen piha oli ruohoinen.
Mutta kuka voi sanoa Juhan hämmästyksen, koska näki keskellä pihaa kiiltävän keihään pystytettynä, johon oli sidottu kirjoitus perkamentti-liuskalla: ” Älä johdata’ meitä kiusaukseen, mutta päästä’ meitä pahasta! ”
– Hän tunsi varsin hyvin keihään olevan saman, jolla veljensä, Martti, kolme’ vuotta sitten, oli haavoittanut hänen selkänsä.
Ei ollut kauvaa ennen kuin Martti aukasi majan oven.
Molemmat täytettiin ihmettelemisellä ja ihastuksella nähtyä ja tunnettua toinen toisensa.
Iloiten syleilivät veljekset keskenänsä täällä kauhian syvyyden partaalla; missä perkele’ muinen turhaan oli kiusannut Kiesusta, siinä samassa paikkaa loppui nyt kahta ihmistä kiusaava suru.
Omantunnon vaiva oli saattanut Martin matkustamaan pyhään maahan ja rekemään katumusta tämmöisessä asunnossa *).
-2a-
[ *) Paavin uskoa myöden on katumus sitä parempi, jota enemmin syntinen kiusaa ruumistansa.
-2-
Syvä suru ja alakuloisuus oli usein niin kovin käynyt päälle’, että hän oli mielipuolenakin.
Martti oli pitänyt itseänsä välisti’ yhtenä välisti toisena Vanhan- ja Uuden-testamentin Sankareista, mitä kukin paikka, jossa oleskeli, toi mieleen.
Tultuansa hurjaus-matkoiltansa takasin majaansa, vaipui hän kainona ja väsyneenä vuoteellensa; hiljaisella suru-mielellä muistutteli hän kulunutta elämätänsä, ja ajatuksensa juohtuivat tietämään mikä raukka hän nyt oli.
Tämmöisenä hetkenä tapasi Juha hänen, ja saattoi hänen sekä lohdutetuksi että terveeksi.
Jerihossa leviän viikunapuun alla, Eliaan lähteen tykönä, pidettiin Juhan ja Ankelikan häät.
Martti vihkisi heidän.
Nuori parikunta sai hänen jättämään julman vuorensa, ja muutaimaan Johannes-Kastajan luolalle’, joka oli yhdessä Kaanaan maan julmimmista mutta myöskin ihastuttavimmista ja raitis-ilmaisimmista metsistä, norisevan lähteen vieressä.
Tänne’ rakensivat itsellensäkin huoneen, lähitteelle’ Martin eräkäsmajaa, Leipähedelmä-puiden varjoon, jotka kasvoi kooksi.
Ja tässä suotuisassa erinäisyydessä, jossa ympäristö oli ihana katsella’, ilma puhdas ja terveellinen, asunto vilpas ja maa hedelmällinen, kuluttivat he elämänsä, samalla paikkaa, jossa Kastajan ääni oli kuulunut korvessa ja valmistanut Herralle’ tietä.
Heillä oli kyllin leipää ja kaikellaisia kasvaimia, virvoittavaa vettä ja lihavia eläimiä laitumella, kuin Aprahamilla muinen.
Sen vähän mitä muuta tarvitsivat, ansaitsivat vaatteiden tekemisellä matkajumallisille’, joita kävi Johanneksen luolalle’ kunniata osottamassa.
Juha teki kenkiä, Ankelika neuloskeli takkeja ja koritti raakuilla matkajumallisten merkiksi.
Ennen pitkää oli heillä Leokin, ja paria vuotta jälkeen pikku Urpino, kutsutut, niinkuin orpanatkin Europassa, hyvänlaisen Paavin ja suuren taiturin kotikaupunkin nimillä *).
-2a-
[ *) Rahvael oli syntynyt Urpinossa, joka oli kaupunki Kirkkovaltakunnassa itäisellä syrjällä Italiaa.
-2-
Martti kastoi nämät Jortanin virrassa samalla paikkaa, kussa pyhä Johannes oli Kristuksen kastanut.
Moni matkustaja tiesi jutella’ tästä onnellisesta parikunnasta Johanneksen luolan tykönä.
Rahvael sai usein ystävällisiä terveisiä.
– Aikain kuluttua lakkasivat puheet heistä.
Yhden miespolven perästä ei ollut enää Johanneksen luolan tykönä ketään neulomassa vaatteita matkajumalisille’.
Vaan vielä löytyi kolme’ hautakiveä; ja kerran nähtiin kaksi nuorta sankaria notkistavan polviansa Kristuksen pyhällä haudalla ja vihiittävän ritariksi.
Toisen nimi oli Leo, toisen Urpino.
-3-
( Lähetetty. )
Verenkosto.
( Ensilaatija Balzac. )
Ruotsista suomennettu.
1.
Syyskuussa vuonna 1800, tuli muuan matkamies, vaimonsa ja pienen tyttärensä kera, Tuillereihin Pariisissa, pysähtyi hetken nykyjään purkautuneen huoneen jäännöksien vierellä, ja katseli surullisesti’ alaspäin.
– Silloin tällöin silmiänsä taas nostellessa, katsahteli Konsulin palatsin, tahi vaimoansa, joka väsyksissään oli istuutunut kivelle tyttöistä luonansa pitäen, ja joka, äitin hellyydellä lapsen otsalta pyhkiellen sen mustia tukkakiehkuroita, ei jättänyt miestä silmistänsä, vaan maksoi ehkä kaikki hänen katsanteensa.
Ei saattanut hairahtua’, kuinka likellä he olivat yhdistyneitä, ja kuinka sama tunto vallotti heidän silmäilemät ja liikutukset.
Yhteinen kärsimys liittää ihmisiä likemmäksi.
He olivat avioitetut, ja se pieni tyttö oli viimeinen sikiö kadonneesta onnesta.
Vieraalla oli elävät kasvot, mustat hiukset, paikka paikoin harmaantua’ alkavat, mutta pöljättävä kovuus rumenti jalon näkönsä.
Hän oli pitkä, vahva, mutta jo seitsemännellä kymmenellä.
Kuluneet vaatteensa ilmoittivat muukalaista.
Vaimonsa oli vähintäki 50 vuotta; entinen kaunis muotonsa oli laihtunut, ja syvän murheen näkyi häntä särkevän; mutta miehensä häneen katsellessa pakottihen naurusuulle ja näyttiiksi vakaana.
Lapsi seisoi äitin luona, vaikka kauniilla, ahvettuneilla kasvoillansa viittaili väsymys.
Hänellä oli Italialainen hempeys, isot mustankarvaiset silmät kaarrettujen kulmien alla, ynnä luonnollinen arvonto ( värdighet ), yhdistetty lapsellisella ihanuudella.
Usiammat sivutte’ käviöistä seisahtivat katsomaan tätä eteläistä parvea, salaa ei tekevää tuskastansa, vaan panevaa sen hiljaa ja luonnollisesti’ ilmi.
Mutta kuin vieras näki olevansa silmänalana työttömille tiedustelioille, karkotti hän turmalla katsannolla sekä rohkian katsojan että armollisen ihmisveikonki; jo töllöttävät pötkivät pois, ikäänkuin käärmettä poljettuansa.
Äkkiä löi vieras kätensä otsalle, ikäänkuin rohkialla päätteellä mielestänsä poistaakseen ne ajatukset, jotka olivat majastuneet sen piiruihin.
Vielä kerran katsahtava vaimoa ja lasta, otti hän veitten povestansa ja antoi sen vaimolle, lausuen Italian kielellä: – ” saa nähdä, jos Bonapartet vielä muistavat meitä. ”
Siitä astui vakaalla ja jäykällä jalalla palatsin porteille.
Tiettävästi’ pidätti häntä vartiomies, ja pani ensi vastuksella pyssypiikin hänen rintaansa vasten.
Mutta Korpraali, sattumiseen tuleva vartioa muuttamaan, neuvoi Ranskan sievyydellä häntä kääntääkse vartio-upseerin luo, ja näytti missä se oli tavattavana.
Vieras tapasi vartio-upseerin ja lausui: ” ilmoita’ Bonapartelle Perttuli di Piombon tahtovan häntä puhutella’. ”
Upseeri vastasi, kuulustan ( audiens ) Ensi-Konsulilta olevan kirjeellisesti’ anottavan.
Vieras toistasi vaan: ” Perttuli di Piombon tahtovan puhutella’ Bonapartea, ” ja Upseerin piti, syyttäen käskyyksiä ( oidres ), tykkänään heittää’ anomuksen.
Perttuli kiinnitti kulmiansa; pikasen katsantonsa näytti tekevän vartian syyksi kaikeen mitä oli tuleva.
Ääneti pani kyynärvartensa ristiin ja asettui keskelle porttia, joka yhdistää Tuilleri-pihan palatsin kanssa.
Onni auttaa rohkiaa; ja joku, täydellä todella jotakuta etsivä, ei käänny’ siitä, ennenkuin asia onnistuu.
Perttuli oli ennättänyt istua’ nurkkakivelle porttia likellä, kuin vaunut pysähtyivät siihen, ja kotimaallinen ministeri, Lusieni Bonaparte, astui alas.
– ” Lusieni! ” huusi Perttuli Korsikkalaisella puheenparrella, ” olen hyvin iloisa sinua nähdessäni. ”
Lusieni seisahti katsahtaen vierasta.
Tämä sipisi Bonaparten korvaan muutaman sanan, josta se onnisti päällänsä, vieraan seurata’.
Vei hänen Ensi-Konsulin huoneeseen.
Murat, Lannes ja Rapp olivat nyt Bonaparten keralla.
Lusienin tultua vieraansa kanssa pidättivät kesken puheensa.
Heti veti Lusieni Napoleonin ikkunakaavoitukseen, ja kuiskasi muutaman sanan; siitä viittasi Napoleoni kämmenellään jonkun merkin, ja murat ynnä Lannes menivät ulos.
Rapp vaan ei ollut näkevänänsäkään mitään, ja jäi.
Bonaparten vielä kerran käskeä’ saatua, kävi Avittaja ( adjutant ) kabineetissa, vann kuljeskeli raskaalla jalalla edes ja takasin esihuoneessa.
Pikastuneena samosi Bonaparte jälkeensä ja kysäsi: – ” Etkös huoli’ minua tänäpänä ymmärtää ?
Mielin olla’ yksin maalaiseni kanssa. ”
” Korsikkalaisenko? ” kysyi Avittaja epäillen.
– ” Mull’ ei ole’ uskoa kellekään Korsikkalaiselle. ”
Konsuli naurahti, hartioista lykäten hyvän palveliansa hiljaa ovesta ulos, ja palasi.
– ” Kuinkas tänne tulit? Perttuli raukkani ” kysyi hän.
– ” Jos olet Korsikkalainen, niin antanet mulle varjon ja suojan. ”
– ” Mikä onni sinua tänne’ pakotti? – puolta vuotta tät’ ennen olit rikkahin, euin varrottu ”
– ” Murhasin kaiket Portat, ” vastasi Perttuli.
Konsuli järähti äkkinään takasin.
– ” Petä’ minä! ” karjasi Korsikkalainen liekkivin silmin.
” Vielä Korsikalla elää neljä Piomboa. ”
Lusient sieppasi häntä kädestä, kysyen: – ” mielitkös paikalla tappaa’ veljeni? ”
Bonaparte käski hänen olla’ vaiti ja lausui Perttulille: ” miksi surmasit Portan perheen? ”
Korsikkalaisen silmät liekkesivät kuin leimaus.
” Me olimme, ” sanoi hän, ” sovitetut: Piombot ja Portat; Barbatonin suku oli sovittanut.
Me joimme yhdessä, viinaan hukuttaaksemme vihan.
Sitten menin minä pois, mull’ oli asiat Bastiassa.
-4-
Portat jäivät kotiini, sytyttivät taloni, tappoivat poikani, Gregorion; vaimoni ynnä tyttäreni pääsivät pakoon aivan sen vuoksi, että samana aamuna olivat olleet ripillä, ja siksi varjeltiin pyhältä Neitsyeltä.
Minä tulen taas kotiin, koti on kadonnut! – tuhvassa ja savessa hajin kotiani. ”
Särjetty liikutuksiilta, seisahti hän vähä puheessa.
– ” Sitten, ” enänsi hän, ” havaitsin minä ruumiin !
Se oli Gregorioni; tunsin hänen kuutamolla.
Tämän ovat Portat tehneet! karjasin minä, ja vaelsin heti vuorille’.
– Siellä kokosin väjen, jolle olen paljo hyvää tehnyt – ymmärrätkös Bonaparte? jolle olen paljo hyvää tehnyt, ja tällä menin Portalaisten viinatiloihin.
Kello 9 aamulla tulimme sinne’; ja 10: nen aikana seisoivat he kaikki Jumalan edessä.
– – – Giakomo miettii Elisa Vannin pelastaneen pienen Luigi Portan.
Se ei ole’ tosi !
Itse’ minä sen köytin sänkyyn, ja oitistaan pistin huoneen valkiaan. ”
Oottavin silmin, vaan kummeksimatta, mittasi Bonaparte kert[o]iliaa.
– ” Montako heitä oli? ” kysyi Lusieni.
– ” Seitsemän! ” vastasi Piombo.
” Löytyi aika, jolla he olivat teidän hätyyteliät, ” enänsi hän vakaasti’.
Mutta nähdessään, ett’ ei vielä se nostanut vihaa veljissä, huusi hän tuskalla: – ” Kuinka! oletteko te Korsikkalaisia ?
Löytyi aika, jona minä teitä varjelin.
Minutta, ” sanoi hän ja sormitteli rohkiasti Bonapartea, ” ei äitisi siinä ikänä elävänä olisi’ tullut Marselliin. ”
Napoleoni oli ajatuksissa, levättäen kyynäsvarttansa kamiinaa vasten.
– ” En saata’ sinua varjella’, ” sanoi hän vihdoin.
” Min’ olen kansavallan päämies ja lajista vaarin ottava. ”
– ” Jumala! Jumala! ” myrisi Perttuli.
– ” Toki en ole’ mitään tietävänäni; tämän verenkoston pitää minun poistaa’, josko mitenki. ”
Oli vaiti’, ja Lusieni viittari Perttulille’, taasen pahastuneelta näyttävä, että olla’ hiljain.
– ” Jää’ tänne’, ” virkki vihdoin Napoleoni, ” enkä huoli’ siitä, mitä jo on tapahtunut.
Minä myytän tilukseni, ja olen sittenkin sinusta huoliva.
Mutta muista’ missä olet !
Muista’, että olet Pariisissa, jossa ei verenkostoa kärsitä’.
Uskalla’ vaan vielä kerran leikitellä’ puukollasi, ja olet armotta kadotettu.
Täällä varjellaan joka ihminen lajilta, eikä kukaan saa’ itse’ oikeuttansa vaatia’
– ” Olkoon! ” sanoi Perttuli, ” elämä ja kuolema on sinulla hallussa.
Hallitse’ kaiket Piombot. ”
Katsantonsa selkesi sanottuansa nämä sanat; ja vakaana silmäili hän ympäryyttä.
” Te asutte hyvin täällä ”, virkki hän naurahtaen, – ” tämä on kaunis huone’. ”
– ” Se on sinun tahdossasi, ” vastasi Bonaparte ( maalaisina kutsuivat he toisiansa sinuksi ), ” asua’ yhtäläisessä palatsissa.
Tässä kaikessa tarvitsen toki välistä ystävän, jolle’ epäilemättä saatan uskottahen. ”
Nyt hyrähti Piombe, ihastuneena: ” Olethan kuitenki Korsikkalainen! ” ja antoi kättä Ensi-Konsulille’.
Bonaparte naurahti, katsahti puhumutta maalaistansa, joka oli hengittänyt kotimaansa ilmaa, sen maan, joka hänen palatessa Eikyytistä niin innollisesti’ otti häntä vastaan, sen maan, jota hänelle ei koskaan enään suotu nähdä’ !
Siitä viittaili hän veljellensä, joka vei Perttulin ulos.
Tultuansa huoneesta tiedusteli Lusieni kaikista asioista.
Hellällä ja murheellisella silmällä näytti Piombo ikkunasta vaimonsa ja lapsensa, jotka, uupumillaan istuivat jäännöksillä.
” Me olemme tänäpänä, ” lausui hän, ” kävelleet Fontenäbloosta asti’, eikä äyriähään taskussa! ”
Lusieni antoi hälle kukkaronsa, käski huomena tulla’ luoksensa, ja lupasi huolitella’ etuajastansakin, sillä Piombon tilukset eivät olleet niin suuresta hinnasta, että hän Pariisissa mahtoi säädyin elellä’.
Ilolla täytetty, ja rikas toivoista, pal[a]si Perttuli perheensä tykö’.
Vielä samana iltana saivat karakkaat Ensi-Konsulilta kodon, leivän ja suojan.
2.
Ensimäinen joka Pariisissa laati maalaustolaiton naisille, oli nimeltä Servin, – yleisesti’ kiitetty taitokas, joka, tavoissaan kova, eli ainoastansa taidolle, ja oli nainut erään Kentraalin tyttären tavaratta.
– Hänellä oli järjestyksenä ottaa’ vain nuoria tyttöjä rikkaammista ja ylevimmistä perheistä, loruja välttääksensä.
Ennen maalaavia niinkuin kuuluisia taidottareitaki hän ei päästänyt maalisto-huoneeseensa.
Tämä huoli, niinkuin taidokkaan koko elämänlaatuki, tuotti hänelle äärettömän uskomuksen; ja vaikka äitit alvussa itse’ toivat tyttärensä ateljerihin, niin katsoivat he kohta tämän huolenpitonsa tyhjäksi, vakuutetut jättäneensä lapsensa hyvään ja sivistynehen kuntaan.
Kohta olivat Servin’in ateljerit yhtä puheessa, kuin Leroy’in komeukset ( moder ), tahi Chevet’in pasteijat jne.
Haluiko joku nuori, pohotta, neito oppia’ piirtämään tai’ maalaamaan, niin käskettiin vaan: ” mene’ Herra Servinille; ” ja oliko joku hänen oppiva, niin tiettiin heti, että se tuusi haiket kuvaukset museumissa, että se saatti kuvata’ ja toistaa’ öljy-tauluja ja maalata’ genrioita.
Servin laitti itsellensä ylevä-mailman kaiket taitokappaleet, vaikka hän aina oli vapa taitokas.
( Jatko toisten. )
Painettu A. W. Gröndahlilta.
Lupa painamiseen annettu: G. F. Aminoff.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: