1847-11-02 Suometar


Suometar N:o 44. Helsingissä 2:sena päivänä Marraskuuta 1847

***runo juomarille ***

Kehotus Juomarille^
Kuule veli kultaseni!
Pidä kiini pikarista,
Ota ryyppy oivallinen,
Miina-tilkka taitamasti,
Että tutuksi tulisit
Tautein kanssa kauhioiden!
Pidä laskut tattarissa,
Nlima-poltuset povessa:
Että koutkllhun kävisit,
Waaril> vanhan vertasekfi.
Paheta juoma-pahalla,
Kaikkein bäjysli hamäista,
Oleskella armon alla;
Riin on neuvo annettunna
Kannun suuta kalllslella,
Wiina-pikarii visusti,
Jota tahtos täyltaneepi,
Palkan kaniaappahimman!
Ioh. Wilh. Murman.

Otto eräästä kirjeestä TohtoriI”gma n’ilta. Pästin kaupungista Ungarin maassa 24 p. Elokuuta v. 1847. Neljättä viikkoa täällä jo oltuani ja kauan kirjeitä teiltä hukkaan odotettuani, jo saanen sanat liikkumahankohti kultaistakotia.

kaupungista Dresden matkustin 22.nä p. Heinäkuuta komealla höyry-laivalla Elbe jokea ylespäin Praagin fauplinj’la kohden. Tällä matkalla sain toisen kerran eläissäni tilaisuuden ihmetellä tämän joen kauniita ja erinomattain merkillisiä rantoja, jotka tällä välillä ovat miltei kauniimmat ja jalommat kuin 5)ieinivirran kuulujat ranteet, niin että en luulisikaan enään koskaan unouttavani tä, män matkan ihanuuksia. Praagin kaupungissa oli minulla myös hupainen olo, tenvuttuani siellä hyvän ystäväni, PlMngin, jonka seuroissa täällä viettelin viisi Päivää. Hänen kanssa olinpäiväkaudet liikkeellä

nimittäin aamusilla Sairashuoneissa, joissa näin ja kuulin paljon mitä ei muualla saa oppia. Sen tähden päätinki nyt syrfymmaksi vielä palata sinne, käytyäni ensin Ungarin maassa, johonka mieleni minua niin kauan on houkutellut. Soisinpa nyt tulevaniki täällä tarkemmin tuntemaan tämän jalon heimokansamme, Madjarilaisien, nykyistä tilaa, heidän kieltä ja tapoja sekä muita mer killisimpiä kansallisia laitoksia, joiden luulisin tarkkailemisesta meillenki jotakuta hyötyä lähteroän.

Tänne (Pästiin) tulin menneen kuun 31.nä päivänä, Wiennin kaupungissa passini vuoksi kaksi pa’ivaä viivyttyäni. Matka tänne Wiennieta kävi yhdessä päivässä Donaivi-jokea alaopäin höyrylaivalla. Dona vin rannat ovat tällä ivälillä hyvin alaiset ja yhden muotoiset; sentähden pian väsyyki niitä kahtoeSsa. Maan kuta enemmin lähenet Ungarin päaekaupunkiloita, Pästiä ja Budaa (Oofenia), sitä ihanammaksi muuttuu Maa ja laveat viinamaat huvittavat silmää joka haaralta.

Tänne tultua oli minun etlsimmäinen asiani tavata Rohvessori von Vuglit, jonka takia myös tänne olen tullut. Hänellä on kesä-majansa Budan äärimmäisessä perukassa, johon minun siis oli menemil nm, ja jobsa hän asuu romvanensa jakoko perheellensä. Hänellä ei ole omia lapsia, vaan hän holhoo kuitenki monta orpoa, joista hän muretta pitää, tasvattaen heitä miehiksi. Minua ovat hän ja hänen rouroansa kohdelleet liyvin yStavältisesti.

Hän majoitti minut omiin huoneisinsa täällä Pästin kaupungissa, jossa nyt asuntoani pidän. Me olemme kuitenki joka paivä yhdessä ja lu’emme Suomea tahi Ungarin kieltä, minä opettaen häntä, ja hän minua. WaliStä olen ollut hänen luonansa pari päiivääki yhtä nykyä. Hänellä on siellä kaunis puutarha ja jotensaki suuriviinamäki, jossa viinamarjat jo rupeavat kypsymään. Makeata hyvaä viiniä ja kalliita kaikenlaisia kasvuja täällä saan nauttia yltäkyllin. Kuitenki tahtoo ikävä ja kotimaan halu minua välibtä täälläki vaivata, erinomattainnyt

Ky»«-Sil,tieri. ) Der Dorf-N o t.ii’r von Jos. Freiherrn von Eötvös (lume: Ötvöseh), ubersetzl von GrafenIoh.Mailäth. 1 2 B.md. Leipjig l»46.

(Madjarilamen Romaani, Paruoni Jos. Eötvös’ellä.)

Kanavan ja 41 Numeroissa on peräsykään ollut kaksi luvettavaa ja arveltavaa kirjotusta kotimaisesta kirjallisuudesta. Niiden tarkotub ja aine on jokaiselle Suomalaiselle suuresta anvoSta, ja se päätös, jonka niiden kirjottaja saavi, on yht aikaa tosi ja mieltä, murtama. ”Kotoinen roinaani sekä novelli/ sanotaan siinä, ”on Miela syntymätä.

Ainoa novellikirjallisuus, joka meillä on ollut hengissä, on se minkä tapaamme maamme ruotsalaisissa sanomalehdissä.” Mielellämme yhdistymme Kirjottajan tuomioon näissä löytymistä novellistä, että ne ”Kaikki, ilman erotukseta kaikki omat olleet kotimaiselle kirjallisuudelle mitättömät.” Samote myödytämme uuden oleman Yhtä mähäarmoset ”kaunistirjallisuudessa yhteisesti kuin kansallisessa elämissä erolta>n”.

Sillä, niinkuin Kirjottaja myös sattumasli merkitsee, niissä puuttuu se henki, se ylenne, joka yksiuään moipi itsekulleki kuivaukselle antaa sen oikean karvun ja paineen. Ia missä tämä henki, tämä ylenne ei ole kuvauksen mehuna, siinä jäämätki kumat maan plni-^ötteldiksi, joiden päällitse ja simutse silmä tietämalta liusknu, silmäluomia alkaa kangertaa ja katsoja maipuu

uneen.

Nureella meidän sitä Wa5taan tääytyy tyytyä siihen, mitä Kirjottaja sanoo oleman eöteenä oikealle kotimaiselle kaunis-kirjallisuudelle. ”Sellaiset työt steokset?), kuin oeli>ValborF’, Ugliel 8tlil»lt’, >V»llon8vill j. m., eimät moi syntyä muualla kuin korkiammassa maltakunnallisessa elämässä, korkiammassa kansallisessa seuruuselämässä, joita me kaipaamme molempia.”

Tämän ja monen muun tärkeän seikan puhuttuansa kaunis-kirjallisuutemme tilaisuudesta, lyöttäiksen Kirjottaja lumettelemaan ja näyttämään aineita kotoiselle ro? maanija novelli-kirjallisuudellemme. Seuruus-elämäämme ehkä köyhäksi jo maininneena, luulee hän kuitenki siinä oleman ainetta romaanille ja novellille.

”Onhan meillä”, sanoo hän, ”toki omituinenkorkia hallituksellinen laitos, ja omituiset korkiammat Mirkamiehet ja ammatit. Pait sitä,kansalliset harjoitukset; uusi herätetty parempi kansallisuuden tuuto, joka alkaa olla koko kansan omaisuus. Pimiä ja hämäräinen tieto muinos-historiastamme.

Muutamia humittamaisempia tietoja uudemmista aikakausista Suomalaisten kansallisessa elämässä. Rahmaan elämä, sen edut ja puutokset. Koko kansan tamat. Ruotsalaistuneenmalistuksen jasuomalaisuudenkeskuus.”

Tästä näkee Lukia, kuinka lamea ala on amoinna suo malaisella romaani-kirjottajalla. Mutta tähän tarmitaan mälttämättömästi, pait kirjotus-halua ja taitoa, pait luonnon lahjoja ja taide-niekkantta, myös kirjotettamien asioin tunteminen. Mutta kaikki, jotka tähän saakka oivat kirjottaneet romaaneja ja novelleja suomalaiselle perusteelle, eimät ole yksikään tunteneet ei maata, ei maan tapoja, ei rähmästä, ei sen keskuuSelämää.

Niin on ollut Brakelin ”Wäinämöisen” ’), niin A. Lin? d ebsrg’in romaanissa: ”Junker Karl” jossa hämäläisen tytön jo 600 muotta takaperin kuullaan ajatteleman, puhuman ja tekemän ei edes miten neiti Hämeessä nyt ajattelisi j. n. e., mutta miteu tyttö oleskelee kaikissa muissa maissa maan eiHämeessä eikä Suomessa.

’) Väinämöinen. I^riskt luisui i3 aleler ak <^. X. Lr»ke1. 8lli.Inn. 1829.

’) Nomaani-kirjastossa: 8ven«^a rainussen. 1»47.

Niin onHelsingin Sanomainki novelleissa: niin esm.nykyjään lopeteluosa ”Zlllis I”änlik«n8 jossa Nilsiän talonpojalle annetaan posliini-piippu nahkasella marrella hampaisiin, ja puhutetaan miten Ruotsissa talonpoika puhuisi.

Sen Kirjottajaeteolänismesasrämaanki nähnyt, jollon kullon Helsingistä Henriksdalin kestikiemariin human muoksi matkustaessansa, semmosella piipulla uusmaalaisten holli-miesten savuja löyhkyyttäm. m, ja joösakuosa ruotsalaisessa romaanissa tavannut semmosen keskusteen ja puheen; palkalla somitti hän nämä kaikki rehtemille suomalaisille, Nilsiäläisillemme.

Näin on niissä aina. Waan nutell kansamme, rahmaamme elämää taidanilne kumata, kuin emme sitä tunnet miten kumauksiimme saada kotimainen henge, kuin se Kirjottajalta puuttuu? Mutta muistakaamme mielä, että täinä kotimainen henki löytyy täksi tarpeeksi paraittainkätkettynä tarinoissamme ja saduissamme; että romaani nykysessä pnmuosaan on alkuperäänsä syntynytki ja mähitellen marmistunnt rahmaan tarinoiota ja lauluista Nomansit ja Pyhäin elämäkerrat).

Muutenki on tarina kallsamme ainoa kertooma (historiallisen) tämän tähde, ja kertoomus, historiallinen muoto sl'(»i’ln) on taasen romaanin sunrimmia maalimutsia ja tarpeita. Meillä pitää sen muoksi tarinat ja sadut olla ensin ilmi annettuna, sitte masta oikein kotimainen romaani syntyy. Oppimatta ja taitamatta Suomalaisen lamalla jututa, kertoa ja sanella, täytyy nyt Kirjottajan haparoida ulkomaalaisten mukaan, urkkia sana sieltä, toinen täältä

,sillä aikaa kangistuu kertoomus ja henge jäävi toiseksi kerraksi. ) Mitä Kanama ja meki olemme tarinneet Kauniskirjallisuuden perustanna^ta ja aineesta, on jo muilta ’kansakunnilta todistettu käymän laatuun, ja että se onnistuu mitä paraitsee, näyttää tässä anvosteltama madjarilainen romaani: ”Kylä-Sihtien.” Mutta sitä ennen pyytäsimme saada puhua pari sanaa. Suomalaisia sitoo Madjaarilaisiin ei ainoaltaan heimolaisuus, mutta mielä enemmin se seikka, että meill on paljon heiltä opittamaa.

Niinkuin edellisessa numeroissamme näkyy, on nyt ikään kirjallisuutensa helllä Manmstunut; heiltä on tie malmiiksi polettu, jot ei meidän pidä jättää katsastamatta, joll emme omien koetusten, ehkä erhetysten kautta uh’alla tahdo päästä saman tarkotuksen päähän. Lisäksi Miruu madjarilaisesfa kirjallisuudessa nuori, innottama ja elämä henki, joka meiltä puuttuu, maan jonka omistus oisi tarpeellinen.

Me olemme niin alakuloset, luullen mettämme yksinäisiksi, ehkä hitaatfi ja kykenemättömät: kuka tiesi toisten henki ja esimerkki elähyttäsi ja Mirkuttasi meitä? Wiimestäänki ilahuttama on oudollenki kuulla miehen puhuman kotimaallensa.

) Tämän kaiken tunnossa oli Suomettaren toimituksella aikomus rakentaa lehteensä lmvatut ja pammvat novellit maamme omituisell perusteelle. pantamaH^tettua li jo keväillä valmiina, mutta eihän kaikkia painet^M Mtetaan. Sentähden olimeistäki ”mieli jäämähän parM kun on -kesken kalkeemahan”. Meidän taytni ruveta su»nWtamaalMkuin ei omat olleet terveelliset. Olkoon tama sau^^MDMmkfemme Kanaman morkkuuta mastaHn lehtemme eimuka täyttäneenmitä ensi numeroissaan loimott

miten Parnoni EötmöZ lopettaa kys,).nyfse?sä olevan romaaninsa: ”To^von-Mlheriaisenei Maikka y”slnaisenä seisot tuossa. lanttava isänmaani lakso! luotuna rikkaalla viljaismldellasl levittämään siunaustaympärillesi; mutta sinä seisot vielä kehona: vonnat, joita Jumala sinulle loi, nuttmvat vielä, ja vuoslsadat, jotka ylittesi ovat kuluneet, eivät ole vielä nähneet sinua kunniat sasi.

Mutta voimaa, joäkopa kätkettynäki, viruu vielä sinussa, itse mesiheinäki, joka niin ankarasti loistaen kaövaa, todistaa lihenvuuttasi, ja sydämmeni aavistaa, että se aika lähenee, jolton sinä olet kukostama. Kukosta sinä, ihana lakso, ja kukoZtakoon se kansa, joka jo tuhannen vuotta on viljellyt tannertasi! Onnellinen se, joka sen päivän näkeeIOnnellinen seki, joka voipi ede) silli o nalli tunnolla lohnttaida. että hän kaikilla avoimillansa ou taisteUllt valmistaissa tämän päivän tuloa l” Nämä läinpimät ehkä yksinkertaset sallat ilmot tavat Madjarilaisen: ne merkitsevät, minkä hengen lapsi hän on.

Mutta sama henki elää joka madjanlaiseösa kirjottajaösa, eikä Ungarin maa ja kirjallisuus oisikaan, mitä ne ovat, jos ei tämä mieli ja henki innottasi heitä. Slllä Madjarilaiset ovat joka haaralta ympäröidyt kokonaan vieraUta kansoilta, joilla on toiset tarkotnkset, toiset kielet. Heidän täytyy sen vuoksi, jos mieli pysyä kansana, itseensä suljettuina, tarkaten maan isänmaan yhteistä hyvää, olla toimessa ja vaikuttaa. Kukin tie. tää, että me Suomalaiset olemme samassa tilassa; vaan knla meistä muuta tarkottaa, kuiu oman kunnian pyyntöä?

Kaikki paraastaan taistelemat, saadakseen oman kielimurteensa päällimäiseksi; siitä riidellään/ siitä vai. noomme toisiamme, siitä syntyy Länsi-Suoinalaisia, Savolaisia, Wiipnrilaisia, Karjalaisia y. m. ja niin monta nmrrettaki. Kuin ei jo kohta ruvettane pitäjienki mur teitä saavuttamaan, että saatasiin esm.Uskelaisia, Nall tasalmelaisia, Tynväläisiä, Parikkalaisia y. m. esille. Suomalaisuus se jääpi ullhotuksiin, niin että erään koiransilmän sanat käypi toteen: ”Kumma kuin ihmiset oildostmvat ja pelkäävät Suomikiihkoa; eihän se muuta ole kun suomalaisen kieli-opin kiihko!” Meidän miehille taitaa käydä samote, miten muinon svv. Nl5

1719) Ruotsissa Pispa Jesper Svedbergille ja Arkiater Urban Hjernelle.

Edellinen kirjoitti: ”8ellil)l>olotli, «!!«!nm vkrt 8v<3N8l<H 8plillitil^iir!izt-^ellt oekrett liruli”, jossa kirjassansa hän vaati Ruotsin kielen puhdistamista liijallisista puustavista ja kirjottamisesta enemmän puhekielen mukaan; häntä Ivastaan kirjottiHjerne kirjan nimeltä: ”W<x,p!lil08″ (^Uudistuksia rakastmva ), jossa hän yffipintasesti puoltaa 8llml»8 in^lela ll” (vanhoin äänikkeiden kertoomista ja vanhoin monta tarpeetonta h:puustavia), kutenukkoSvedberg sanoo ^j. Tämä heidän riitansa on Ruotsissa unhotettu, samote heidän kirjotuS-tapanfa; Rnotsin kieli on muodostunut ja varmiStunut laiksensa, senraten omia teitänsä.

Turhaanukko^parat (Svedberg jaHjerne) kirjottivat moni sata-lehtisiä kirjoja, toisiansa hämästen ja sättien. Sääli kaikkia, joiden suurin toiiu on ainoastansa murteitansa kiitellä ja muita nurkua ja morkata

eikä tuon-taivaallista sen enemmän tehdä!

Emme kyllä kiellä myöski kieli-opilla, murteilla ja eri klrjotus lamoilla olevan mitään vaikutusta kielemme edeötymise.le; mutta me varottasimme vaan katsastamaan, ett ei kielimurteista riidellessä ja kielioppia yhä vam säntilleen! tahtoessa pää-asiamme suih^ahtaisi muualle. Täällä on niin monta, jotba sa:iovat löytyvän niin monta kirjotuö-tapa kuiu kirjottaiaaki, mikä niistä on oikein? eihän sitä t^edä ke.ä niistä pitää sema:a. jos tahtosi kirjoltaa suomea?! ”Orvt !»lx»l^!” on kultanen käsky: kyllä rakkaus sanat saapi, työ tapansa tuopi.

Pää-asia on että jokainen kaikilta ymmärretään, jos puhuu kansallensa sydämmestä, suoman ja jotain kunnollista. Myös Ungarissa oli alussa montaki kirjotuö-tapaa, löytyy niitä vähin vielä nytki; mutta siitä eivät isänmaatansa rakastavaiset Madjarit mitään huolineet: ne vaan puhuivat, kirjottiva.t ja toimimat, eimätkä katsoneet oman rakkautensa maatimuksia, maan mikä paraalta näkyi itsekunki ainoastaan totuutta ja jär>esty)tä rakaötamaiseösa silmässä. Sentähdenpä heillä onki nyt melkein yleinen ja yhteinen kirjotus-tapa niin mähäbsä aikaa saatu ja samalla rikas kirjallisuus. Millonkas niin Suomessa, jos tällä tavom menetellään?

Muistakaamme että kirja-kieli ei ole jotakuta i’äisesti yhtäläistä, pysymaistä eikä yhden tai toisen hallussa; se on jotaki elamätä, rientämätä ja mapaata. Suomalainen kirja-kieli ei ole sen muoksi Piplia-suomea, ei Samon, ei Karjalan, ei Satakunnan suomea; se on jotaki nimetöntä, se on maan Suomea taikka, sen pitäsi niin olla. yksinäisten kirjoluö-tamat ja murteet omat ainaki puuttumaiset, muuttumaiset, niillkuin kaikki yksinäisyys. Iksinäisille kirjottajille ja murteille on tässä kuitenni suuri toimi jätetty: rahmaan tai puhe-kieli

se on: murteet

elättää, edestyttää ja rikastuttaa kirja-kieltä kirjottajainsa kautta, jotka eimat mähällä Moi, kaiketiki niin kauman kuin ei Mielä löydy maassa yleistä kirja-kieltä, jättää syntymäja kasmupaikkansa murretta.

) MW M Arkiater Hjerne kirjassansa vemhaa kirjotustapa ten n»ni LälisisllomallUnen ja Pipliä-suomen ystämät 2»tÄ<;!!el nunil^lel, 8«m li.vlilili^ll!’,I^i»tal’, ilolla kvnleat.

iir «ä!ir»8t »t blivu, viei ili^!. v3r6

) MalknsUmaan. Kun tuommoinen terävä rnerkki 011 jonkun inikkéil (äänikkeen, vokal) pällä, nfn se on Inotlava pilkiiksi tai mnkuiii olisi änike kuksittaiu kirjolettu.

(Lähetetty.) Tiimä Suometar on täuä kestJnä ravennut matkuslamån ) ulkomaillenkiti. Ninpä se poslin sivillä on lentänyt P as tin kaupuntin Ungarin målla, myöskin Ilävallan (öslerrikin) pHkaupimtin, Wien in. Kyiynet: kf.llunkä? Siellä olekselé, lieteisellM matkallansa, jalo SuoiDäliiiuen,Oppion ) Apulainen,TohloriA.1ngraan, joka ou tiihlonut Suomelarta sinne raloksén, huviksén.

) I niversilets.

Ulkomailta.

Ruotsin valtakunnan hallitus on päättänyt kaikki NZenäellä ja Suomesta tulemat laivat ja «amarat tästä lähtein tutkina? viksi ja tatsastattevaksi,etl’ei Rutto niissäpääsisi sinne. Wenäeltä kuuluu, että tämä rienlämä ja raastama mihollinen on alkanut liehua Orenpnriu, Kiievan ja NomterodilKumernementeissa. Kuilenni sanotaan sen oleman jo lauhenemaan päin. Vlölllsiä syömäriä ja juomaria se ensin kuuluu termehtiman, samote se kuuluu oleman hymin näpsä kahmin-juojiin. Taitaa kyllä lah> vk’u hinta laskeutua maassamme, jos se on tosi mitä puhu taan, että moni eukko täällä jo on ajoissa jättänyt kahmin ja rvyhtynyt termamedeu juontiin.

Kotimaalta.

Iyrväskylä 8 p. Syyskuuta. Tänään on ollut suuri juhla mäbäiseSsä taupunnissamme. Suomen Iso slubtinalta armollisesti tänne asetettu Wähä-toulu mihitliin tänäpäimana. Wihkijä oli Läauin-Romasti ja Tähti»tunnan Jäsen, Lautaan lunnioitetlu Kirkkoherra, KaarloIsso W a lle n ius. Hän kauniilla puheella selitti mistä armosta tämä ellsimmäinen Opisto on olema setä taupunnille että myöskin ympäristölle.

Se vannotti sitte Koulun Oprtlajala, Pappi Reteritti Grahnia, joka oli Porvon Konsistorilta määrätty Opettajan virkaa toimittamaan siolllsena. Sen tehtyä Mibkijä tehoilti kouluun pyrkimätä nuorisoa aina lukemaan ahkeraöti sekä mieleen painamaan että heiän Opettajansa oli neuvoma heille. Wiimekft luettiin hartaita rukouksia ja veisattiin virsitirjasta sovelias virsi.

Jotenni oli sillon mäkeä ko’olla, sekä miehiä että naisia. Jokainen erkeni mieli-hyvällä. Yksi joukossa ajatteli: millonka tämä Wähäkoulu kasmaa Iso,toululsii Viillonkaan Autioksi ja millonkapa Oppi oksi?

Oi tumatutlia ja mieli-juohteita!

Kajaanista. Lönnrotillaon Kalemala kohta malmit muuta ei puuttuma kuin kerta lämislamistä ja puhtaaksi tirjottamista. Sanakirjaa sanoo jo tulemana syksynä rupeamansa pränttayttämään. —’

Kuopiosta.

Täällä on Kymnaasiumin kutiaP.Asehan saanut torkiamman luvan pitää avonaista Kirjakauppaa. Kelvollisin Kiriakaupin puutteessa on tähän asti Samon ja Karjalan lamei^sa maakunnissa täytynyt kutsua kaikki otteltenrat kirjansa Helsingistä tai Porvoosta, jota on ollut erittäin kidas tuin täällä on tanpmmeita ja postikonttuoreja Harvassa ja liikunto sieltäpäin muutonti epätasanen.

Ainoa tie, miten rahvas on saanut vähin toki tarpeeksensa, on paitsi marttina-kauppaa, ollut Papeiltansa, jotka seurakunnissaan ovat pitäneet pientä kirjakauppaa. Mutta tiedäppäs ensin mitä kirjoja pilasi ottaa myötänätsi ennenkuin näet jos ne ovat hyviä tai huonoja; hanki ne Porvoosta tai Helsingistä tänne, sima puuha on.

3»iseksee:i siellä Kirjain tustamajat haluttomasti lähettamätki tiijojansa, sanoen heidän niin mahdottoman tanman saanelnsa odottaa Papeille myötämiksi annettllio kirjain bimaa. llseammab: i luullaksemme tästä svyttömäslPapplja syy.elääl,. Sillä nain < maraSs i ja kaukaisessa maassa ei Papin käy jota aita mallusf.ia P 5tlikirjoin hintaa vanemel«n lahettttämeiksi; hal «tayiyy odouaa monla asiaa samalla toiinitettamatsl. Sen muoksl onki ilottava, että Herra’Asehan tämän esteen tunnossa, paitsi painamaa mirantoimitustanfa, on ottanut täyttäätsensä maakuntamme puutetta niin tärkeässä asias a tuin tirjanlutu on.

Hippakunnan Sanomia.

Por mo s ta, 30p.Lokakuuta. Waaliin pantuKappalaiS-paikkaan Iymäskylässä l:ksi Kappalainen Ha”kasalmella. Erik I. Tere, nius, 2:ksi Kappalaisen A^ul. Mäutybarjussa K. M. Lagerstam ja 3:ksi Kappalainen Haukivuorella T. Brummer.

Wirta< m ap aut e suotu Joroisten Kirkkoherralle Romasti K. GräSbeek’,ll kimnloisuudesta kuudeksi kuukaudeksi.

Määrätty: Pormoon Wal-H.0ll!un Opettaja H. I.Paldani joku-aika toinntlamaan Kappalaisen virkaa Askolassa ja Iitin Kappalaisen Apul. A. Krogerus Kappalaisen mirantoimittajatsi Rantasal, mella. Wlipurin saksalainen Seurakunta on päättänyt entiselle mirkaa toimittamalle Saarnaajallensa, m.Kirkkoh. A.Stolpelle mnosinaisen pemissionin 200Ruplalla hopeassa.

Mirkajäte suoni anomuksestaan Impilahden Pitäjän Kolllumestarille I.W. Polaet ,lle. Oppilas K. W. Forstön määrätty toi. mittamaan joku-aika Opettajan Mirkaa Pormoon Wahäkoulussa. Turusta. H. K. M. on armossa suonut Kirkkoherravainajan K. Englund in leskelle ja lurmattomille lapsille katfi liikaa arnv-vuotta Lelnlannin pitäjässä, Pitäjän,Apulais«vainajan O. Wallin’in perillisille samote kaksi liikaa armo-mustta Iin Pitäjän Apulais-paikassa, ja Kirkkoherra-mainajan, m. t. Kontrahti Romastin ja Ortenin Jäsenen (5. I.FroSterutsen turmattomalle tyttärelle yhden liika arnio-vllode” Iin pitäjän Kirkkoberran paikassa.

l8 p. Lotak. kuollut Pitajan-Apul. iiimingan pitäjään kuulumassa Kempeleen alurssa, I.N. Rydergh.

Avl,natsetsi päätetyt. Pitajan-Apulais-mirka Li« mingassa etsittämäksi l50 päimässa 18 päimaslä Lokat.; toinen Kappalals«,lirka Maasassa, samassa ajassa 27 paimästä samaa kuuta, jonka rviimrsen Miran kera seuraa samat palkkaedut kuin tähäntiasti. kuitenni tästä labtit». seln-mikseksi Hallitsian armoll. Kirjoituksesta 30 p. miimes. Heinak., maan vtsinkertasella vale melus-muoden luMlllla; sekä V!vpettajan mirka Pietarsaaren ka»»punnin Wahakol>ll!ssa ja Wenäen kielen Opettajan mirka Skarpantin Wihakoulllsss elsitlämik»1 5<i paimässä aina samaeta paimasta Waaliin pannuille Lemlanmn Kirkkoherran Mirkaan on Saarna-käokvt lähetettynä.

Määrätyt. Papismies Niilo Fellman Wirkaja ?lrmovuoden Saarnaajaksi Huittisten Pitäjän’Apulais-vi?assa ia Onlun Kirkkoh. Apul. K. R.Heikel vastaiseksi ja kuiun toisin määrätään toimittamaan PitäjänApulais-mirkaa Linnngaesa.

Etnmän amonaiseen Kolmannen Kaussaopettajan Mirkaan Oulun Iso-koulussa pitää laillisella ajalla Tllomiotapitulille jattä.i todistus asianomaisista tieto< nävtleistä.

Ilmoitus. N en va llin Suomalaisia s an’a -K iljo j a on Pietarisfti ilmaantunut nauhoista kätköistä. Näitä saadan, tilaten Opp. Europaeukselta, Kolmella (3) hopia ruplalla kappale.

Muuten on niiden hinta 4 Rpla,i. Kirjallisuuden Seura tokoutuu huomenna, 3 p. tätä kuuta, tamalllsella ajalla ja paikalla.

Tätä N:roa seuraa Lisa-Lehti N:o 3.

Painettu A. W. Gröndahlilta, kupa »un«niseen annetm: V. F. Amin»ff.

Lisä-Lehti Suomettarelle. N:o 3. 1847.

[kuva]

LuostRVi3veljekset, Jutelma A. Oeleiiselilägeriltä. Juutin kieleStä suomennettu.>

Malia-NoveNan luostarissa Firensen )

) Tämä on suuri-hertua?unmm Toskanan pää-kaupunki.

kaupungin ja ole muinen kaksi veljestä munkkina, Martti ja Juha. Martti, kuutta vuotta v^nhempi toista, oli hiljaisen luontoinen ja kimulloin?»” sentähden otti, manhempainsa v2rhalsen kuoleman jälkeen, varsin ilomielin pakonsa tämän kaunille paikalle raketun luostarin tymenäan.

Huokiasti sai hän myötänsä nuoremman veljensä, jota oli tottunut kaikissa häntä kuulemaan. Juha oli pulskia nuorukainen, hänen ajatuksensa olivat elämät ja kuvailevaiset, sydän hellä-tunnollinen. Wanhempainsa va, häiftssä köyhämäisessä kodissa ei ollut tainnut kuin hiukan, tydyttää toivojansa ja halujansa; sitä vastaan oli joka päivä ollut tila niitä elättää. Isänsä oli sellaisia alakuloista ja hiljaisia ihmisiä, jotka sllminnahtämitä liikutuksita kätkevät sydämmissänsä syviä mielenmyrskyjä. Hänen käsityönsä

suutarintyö

joka piti kyltt ruumista mirkiänä, mutta ajatuksille ja juokfvaNe mielellä ei antanut mitään tekemistä, edislytti hänen syniiyntää taipum^isuuttansa villi-jumalisuuteeu (ii>n>llimie). Istuissalisa ehtoisilla neulomassa myöhään yöhön, jutteli isä pojiillensa pyhäin miesteen vaararetkia ja munkkein tarinoita. Iutellesa istui Martti yksnvakaisena, k^tssN^n ryynelsimin työhönsä; Juhan silmät lentelivät usein akttmaan, jonka pimällä ulkopuolella rankka pyry-lma krapisteli, ja hän tunsi palamansa halusta samaUaisillel vaara-retkille.

Isä sanoi väl’sti hinelle: ”Sinä luulet olemasi kiimamman veljeäsi; mutta syvä vina juoksee kuol)ummata<! Sinussa, poikani! M^iijan paljo tästä mailmasta, ja jos sinä olet Jumalala paliveleiva, ulin sopinet parhain palmelemaan, kuin pyhä Kristeehv?ros, työllä ja ruumin moimilla; munkiksi et kelpaa'”

Jos Juha olisi ottauut vaarin isänsä saneista, niin olisi välttänyt monta sydämen surua

surua. Kuitenki näytti munkkina olo Juhalle^ensi kuukausina niin hyvaksi, että parempaa säätyä eiluulut mailmassakaan oleman. Umpinaisesta suutaripirtistä o!muuttanut kirkoon, jaloilla maalauksilla koritettuun, jossa jakapaimä kuuli ihania soittoja ja veisuja; entisen vajaroaiskmman ravinnon siaan sai määrammätä syödä usioita herkkuja rikkaalta pöydältä vilpiässä ateriahuoneessa.

Munkit, hurskaat veljet, tässä luostarissa menettivät joutohetkiänsa kaikellaisten väkeväin ja hyvältä haisevain mesien erillensä tiputtelemisella. Juhalla oli sangen mieluista keittimien ja piippujen piteleminen, roalkian puheleminen, lämpymä-suuruuden tarkaaminen sekä kohtuuttaminen, ja katseleminen tulisen väkevyyden nousemista huuruna ja laskemista pisaroiksi läpinäkyvissa tiputus koneissa.

Suurimalla ahkeruudella puhdisteli hän monenkoukkuisia lasejansa ja punasen hohtavia hymintinatuita ksi’timiansä; ja työn loputtua huvittelitksen niiden pystyttelemisellä parhaaseen järjestykseen työhuoneessa. Hän oli myös osaksensa saanut seisomi« sen Apoteekissa myyjänä. Täällä kiilsimit pullot, kirjoitus liimattuna kuntin kylkeen, somasti sillaksi mahatuissa lasi-ovisissa kaapeissa.

Apoteekilla oli yrttitarhakin, täynnänsa hyvinhajaavia kasvaimia: Kahara-mintluja, Rosmarineja, )lmparaa j. m. maikka Italialaiset livät ota paljo kukkia haisteleaksensa, sillä niiden haju on ilman kuumuuden tähden aivan väkevaä ja huumaavaista. Tumman rriheriät pensaat, ilman monenkarmaista koritukfia, antoivat yrttitarhaisellekkin vähän hiljais-snrulliömaisen muodon, joka varsin hyvin sopei luostarin koko ulkonaiselle yksivakaisuudelle.

Muttei kulunut paljoa aikaa ennenkuin namät haussutukftt tulimat Juhalle itämiksi ja liljan yhtäläisiksi. V5iimein oli H5n mielestänsä juurkuin elavä,iä hautaan teljettynä. Nuoruus ja elämäisyys dalasi hilpiatä uperulta ja hauskutusta liikkmvaisuudessa, jota ei nykyinen ahdas «?lonsa antanu-t hänelle^. NahdeMnfä nua ren kansan mieltänsä myöden menemän knltoon ja kirkosta, täy:yi kahdetia^sa näiden vapautta; hän tunsi olemansa kmn lintu häkissä.

voi. sanoi usein itseksensä, olen nialttamata tehnyt. Luostari-lu? pauks,n?”°)” Poisserkfenfa huoliansa rupesi latinalHta Riamattua lujeäkelemaan erään mmehaiMllnkin kanssa, ei>ka viipynytkään kauvaa ennen kuin jo hliokiasti ymmärsi siti. Eanen oli ainoastaan jonkun hiukan tiennyt Nan. haota Testamentista; siinä aukeni siis juur kuinuusi mallma hänellä.

Semmoista elävää, totista luonnon muk^ismttsH, poka näissä pyhissä vanhan ajan juttet missä näyttiiksen, ei ollut hän löytänyt munkein tarinoisadoissa salamyhkaiftt mielikmvailemat usiastjl vvittaivat luonnollisuuden, ja mailma, tarinoitsialle tuntematoin ja kojettelematoin, tulee varsin sopimattomaksi llikutelullle tuntemnsille^.

Pipliaa oli kaikilla eläva ja totinen muoto. E!’i’lsäln mailman näytti Juhalle’javottava «! tuostarin seinät, ja laventaman sen surullisen yrttitarha.!!! Paratiisiksi j,a Kanaaksi. Mutta näin luf skellessa virkosi myös halusa, joita luostarin verkalimea elo ei moinut tllkahuttaa^. K.’ska Juha ajatteli E-v^aPn’atiisl’ssa kullankarmaisilla, kantapäikin saakka, liehmvilla tiluksilla; ki)^ka hän katseli Repekkata, kmnka /e piika oti ihana nähdä^, ja vielä neitsy” ja kuinta se kaimolla laski vesi-aslran kauniilta mustA.palmikkoiselta olaitansa, lunnimilfoifelle lihmaUe käsi varrelle»!^, juott>»akseen Aaprahaluin palvelia^l , kolka Raahelin suhiset tasvl)t huonomuotoistn Lean rinn^N kihottiivat hauen mieltänsä; kosk t>nl kurkisleli Daav’d’n ka^ssi Patsepaa, ja niiden kah den v.n,h^n kanssa Susaun.ia pesossa,

silloin tlinsi, enemmin kuin »nuullolsiu, oleivansa sopimattoman munkiksi, samat-u kmn pyhät est^isätkil, olevat olleet. Ihmekkö s.’, että silloin usein luostarin yrttitaehasessa ranteleinensä lauloi Lalomoi,korkiaa meisua omilla nuoteilla, ajattelennita sitä jumallista simutarkoitusta, jota slina on löytty oleman ? W>ela suuremma/sl häiriehkseksi Iuhau levollisuudelle t^pahtyi että eräs nuori »eito usiasti kävi Apoleekissa ottamassa yhlä ja toista.

Tämän hienonsili, öistä luonnikkaista k^sivms^a, m^heriäisestä hiuksiiverkosta ja täysinäisessä puh^-aanestä arvelsi oleman Ruomiu tyttäriä. N.’ito oli jo usiasti/ ollut siellä, ennen kuin Juha rohkeni h’vtä puhutella^. T”m.in t.’uneu5 lukitsi tieten Juhalta, joka luli vieläkin ny^Ml^alsi nähdessänsä kuinka siv»ys jo ujo levottomuub tvdotteli neidon ihonata pove^, aina koHta tämä seisoi häktlseinän mieressä ja maksoi hänelle pikkuisesta norsunluiseista. rasiastaan.

Aikaa myöden rupesnvat knitenlin molemmat jättämään ujouttansa oheen. AXkelifa (je oli neitoisen »imi) ei nähnyt Juhalla semoisia tylynvHkaisia mu..kkikasmoja, jotka vaativat pelvon-alaista kunnioittamisti, muttei selltään semmoisia kamaloita ja kärkäitä himosilmiäkään” joita «sioilla luostarin asujumilla oli havvinnut> asottavia heidän o>evan, jos ei susia, niiv kumminkin marakatteja lammasten” vaateiösi. Nuorukaisen harras ja liehuma katsanto, hänen silmäinsa hiljainen ja sy.vä ikämöitsemys kavi Neito-rukan sydämmells^.

Mikä viela enemmän suostutti hvill>H keskenänsä, oli se, että os.isi pllhreksi tulla< 2l ,kel,kan isim muoronneen itsensä suur samaan talon, j>’bsa Juhan Manhiminat ennen olivaat asuneet, j^l tekevän siinä samaa kästtyölä. Juha kysyi, jios AnfeUk., t-unsi sitä v.> häistä yrttikarhaa, joka oli täösli lalosa; ja saatuansa tietä jokaisen puun, jokaisen kukkaispelisaankin oleman tälle hyvin Nltun, ja tämän, niilikuin ahkeran yrttit^rhapiijan hoitavan niitä kaikkia, katseli hän surullisilla silmillä luostarin seiniin, joiden näytti ahdistaman häntä.

Silloin roasta huomasi mitä oli kadottanut vaihet< taisansa nuoruudensa ’vapauden nykyiseen ulkokullattuun orjuuteen. Sydämellisesti ikävöl’ssl hä-n aina Ankelikan tuloa> jn ihastui koska taasen näki tämän. Uinoastan lyhyt silmaii-räpäykset sai.vat olla kolmanneta’, muttil nämäkin syttyi se tuli, joka tietämata< rupesi kummassakin leimuamaan. ”Woi! sannoi kerran Juha,Kuinka onnellinen olisin, jos edes pari lietkeä perästy-sinsaism viehyttämätä^istua< mieressäsi, Ankelika! ja jutella< kanssasi kahden 5lsken.” Ankelika huokasi »räs vanha munkki tuli taas. Ankelika sai Juhalta pullonsa, kiitti ja meni

näinpä maan puh aina katkastiin. Kerran viipyi Ankelika kauman tulemata”, ja Juha oli suuresti tuskillansa. Alakuloisina istuskeli l)än eräänä ilta hämäränä

kaksi viikkoa oli jo sitren> kun oli nähnyt Ankelikan.

Silloin tuli sisälle vanha ämmä, joka pyysi muutamia vahvistus-rohtoja. Hän antoi niitä; ämmä katseli häntä mahan ajaan ja otti sitt?n pokkaristansa sen Juhalla hyvin tutun norsunlu!sn rasian, josta Ankelika niin usein oli maksaa nut hänellä. Tämän nähdessänsa malkeni Infta. vanhuskatsoi viffastjl häneen säannökkaillä,kalmaausutt. 6tn neitla kasvoillansa, fo’sta ruskms sitlnat vielä sihytti, vat. Ämmän kierähti kyynele postelle, ja hän kysyi: y.En eredtyne.

Te olette lliostari-veli, Iuha?oienkin mastasi toinen. pTunnetlepa sitten senkin, jonka tämä rasia on,^, sanoi ämmä, kyllä .. hänen! Miksei ote niin isoon aikaan käynyt täällä?. ”Tyttö parka!” «vaikeroitsi akka hänen suinkaan ole syytä, on toista viikkoa sairastanut tuimaa polttotia. Taitaa talla haavaa jo olla kuollunna.

Mutta tallella se, jonka Jumal ottaa pois

Tämän käski hän tuoda leilille muistoksensa.

„. Näin sanoen antoi Juhalle kiiruuoti sen pienen norsunluisen rasian (sillä joku tuli taas). Pani sormen suunsa päällä, katsahti taimasta kohden ja meni matka<mfa. Juha pisti lahjan polveensa ja riensi kammioonsa. Ei malttnnlt valkiaeakaan iskeä^. Kuu paistoi kirkkaasti luostarin yrttitarhan ylitse, ja teki yön valkoifessi. Hän meni akkunaan rasianensa, mutta se oli niin köykäinen, että epäili siinä mitään olevan. Pudistaisfansa kuuli kuitenkin h^aista kahinaa.

on pap

eria” sanoi hän, rivit Ankelikan kädeltä” Nyt avasi ja löysi surkastuneen Päasfy-kukan (Vi<>Ia) ja verevän Sinimuiston (^vn^fni^). Tämä vähämen klltkais-puhe liikutti häntä enuomaiftKti^. Huokiastjl ymmärsi surkastuneen Pääsky-kukan merkitsemän Ankelikaa, ja verevän Sinimuiston hänen pysyiväisen rakkaudenla muistoa. mieli olalla on siis Anketika mieltänyt ’viimeiset silmän rapäyksensa huokaisi hän.

kukkako sinä?

Ah, olitpat ihanin ruusu, jolta mnrsky lehdet repäsi. Enempää ei voinut sanoa itkultansa. Kuu laskeentui kirkon muurein taa; pimiat peitteensä lemitti yö, kuin murheen-enkeli, Juhan vuoteen ylitse^. Hänen surunsa ei kllmasttllsanut manhempia munkkeja: o!ivat tottunet semoista näkemään nuorissa veljiösä; ja esimiehellä oli tapana sanoa^: ”Sotamies pelkää ensi tappelussa, munkki itkee ensi vuonna; koska edllinen on jonkun ajaan hensttllut sota-savua ja jälk

imäinen suitsutusta ), niin luonttnvat kyllä kumpikin. T5ma kiivaan-jäykkä m es oli kuin luoty säätyynsä, semmolftna kuin se oli, muttei semmoisena kuin sen pitäisi oleman; sillä sydämensä oli marsiu rakkaudetoin, ja amoastaan huulillansa käytti rakkautta Inmalata kohtaan. Kohdeltuansa Juhan kyyneelissä sanoi hän: »Puserra vaan ulos se syntinenneste myrkyllisistä siemenestä! Annal mielesi liikutusten mässätä^, si^ä pik.mmin väsyvat.” kunnioitetta>va Isä”, ivastasi Juha ,Me tiedä’

”,Tiedampä, m»tä tahdonkin tietää/, sinun oleman synniltä saastut,tun! Luulet sinullesi jotakin erinomaista tapahtuman, mutta minä sanon, ettei loinen korsi ole enempää toisen kaltainen, kuin nuorukaisten sydämet omat keskenänsä, sumu kätes tuikku jalkao pahentaa sinun niin leikkaane pois /a beita pois tyköäs. pare,npi on sinun elämään sisälle mennä onturvana taikka raajarikkona, kuin että sinulla olis kaksi kättä eli kaksi jalkaa ja heitetaisiin ijankaikiseen tuleen

Olisi vielä kauvemmankin saarnannut; mutta tultiin sanomaan oleman ruumiin tuotaroana kirkkoon siunattamaksi, ja heidän piti kiiruhtaman hautausseuraan. Italialaiset eivat hautaa kuolleitansa niinkuin me Protestantit. Meidän seurakunnissa tarkoittamat kaikki hautaus-temput hiljaisen juhlallisuuden osotta^ista ; siellä taasen on hautaus pauhaaman ja liikuttaman kumailemuksen tapainen. Ruumiin kaiss.i rl^n, netäan sn’n hyppyyn.

Ensin juoksee roeisupoitl.i kellonensa ristin edellä. Joutoväkeä juoksee kaku.lla ja kujilta katsomaan, ja jokainen panee polroillensa, niin pij«n kuin näkee ristin, jota kannetaan korkialla etupäässä. Ruumin perässä, soka makaa amoimessa arkussa, seuraamat laupiaat velj”t, noapaehtoinen kokouskunta kaitklst., säädyistä, herttuasta kerjäläiseen asti. Nämät klil^’vat kelloin soimisen jälleen, pujetettuina valkoisiin kaapnihin, ettei heitä tunnettaisi’, eikä kristilllnen rakkons saisi mailmalltsen turhanaikaifuuden muotaa.

Kaapusta käy töppäänkin ympärille päite, johon on leikattu kaksi lä, peä silmille.Näin törmäämätruumiin arkun perässä namät malkoiset haamut” kuinmenninkäiset, symät lävt’t silmilm siassa; ja koko meno on jotensakin kammeltaivaiöta. Kilkon omissa tulee munkeinveisu-seura mastaan, laudan siunaus pidetään tan^llisella juhlallisuudella, ja sitten jätetään kuollut makaamaan kirkoösa. Näin kaikkein lopputtua jää rnumis haudankaimajain haltuun, jotka pitkitä puheita visvät se», maahan. Niin tulimat siis nyrkin luostari vlljet Maria Noroellassa kuollutta mastaan. Juha yhdistyi hajamielisenä munkkein joukkoon; messu alkoi, jahän veisasi myötä ajattelemata mitä se olikaan. Kerran, messun vaijettua vähäksi haavaa, kuiskasi Martti, joka seisoi meljensä mleresst: ”KatsoS, Juha!

»armaan on tämä ollut ihana tyttö. Wieläpähän nytkin makaa tuossa niin meremänä, neitsen seppele hiuksilla, juur kuin eläisi”

Näisti sanoista hamahti Juha, nosti silmänsä, katsoi sitä matkoista pitkänänsä olemaa haamua, ja tunsi

Ankelikan. Kuin marmori-kmva, jaloimmalta manhan ajaan taiturilta tehty, makasi hän siinä. Kasvot olimat kuin lumi; mutta lumella ei näkynyt vielä semmoista sinismäistä, sitä vähemmin miheriästä, joka saattaa kuolleen katsannon niin kauhistamaksi. Juha vaipui «voimattomuuteen.

Herätessänsä löysiiksen kammiossansa. Kuu paistoi sisälle ja säteili norsunluiseen rasiaan, joka oli akkunnalla. Juha hyppäsi ylös, rupesi kuultemaan, muttei kuullut mitään; veljet makasnvat puoliyö-unessaan. Hän riensi akkunan tykö; rasiaisesta katosi jo nxilo, mutta mesi.lasiin, je»ssa sinimuisto oli, säteili kuu mielä? ”Onko tämä unta?z, sanoi hän, ,makuutus pitää saamani.

Nain sanoen kiiruhti pimiatä luostarinkujaa myöden kirkoon. Astui sisälle.

”Oh! uneksinutpa olen vaan” lausui itsellensä. ”Ankelika elää.”

Pieni hautalamppu haimotti vastaansa, hän joudutti askeleitansa. Pijan näki ruumiin arkun entisällä paikalla. Silmäili neitseen kukka-seppelettä ja muktia biuskaharoita valjenneiden poskien ympärillä, ja huokasi: ”Suuri Jumala! tottapa kumminkin on kaikki.” Pani polmillensa arkun simulle, ja katseli itkein tuonen maikoista morsianta, katseli sen mieläkin kauniita sasupaitä j, silmilautoja, sammuneiden malojen peittimiä. Wiimein huusi: Onnetointa rakastit sinä, paras siis olikin että6 tuolit….” Sanat raukesimat huulilla; ajatuksia ja seisomilla silmillä katseli hän rakastettuansa. Silloin

kuka anvannee hänen säikahdytsensä

silloin hymyili kuollut, ftn pomi rupeisi kohoilemaan, kädet nuosnvat taimast? kahden, silmät aukenimar, kuin kukkaiset puhkeemat auringon paisteessa, ja huulilta kuuluivat sanat: ”Anna anteeksi pyhä Jumalan äiti! an. teksi pyhä Innatius, minun marjelija herrani!

Rakkaus pettää kaikki. Anna nähdäni hän, anna puhua hänen kanssansa, syleillä! häntä, yksi ainoa kertaa! O, pyhä Mattaleena! rukoili puolestani Vapahtajaa!

Waan yhden ainoan kerran tahtoisin häntä rinnoilleni likistää!”

Näin sanoesaan nousi kaunonen istualleen arkussa, löi käsimartensa munkin taulan ympäille japainoi lämppmat huulensa hänen huulillensa. Pijan oimalsi Juha kaikki. Ankelikanrakkaus oli oikein Ruomin tyttären rakkaus, joka hillitessä polttaa ku luttamana tulena, runtelee sydäntä eikä huoli mistään maarasta pyrkeissänsa mihin tarloittae.

Ankelikan ist oli saanut tietä< tyttärensä mielentilan; sillä kerran ehtoolla koska ajatteli hänen rukouksia pitämän kamarissaan, ja meni hiljaa omen taa< saadaksensa iloita hänen hurskaudestansa, kuuli tämän saneleman: ”Pyhä äiti Maaria! lahjoita se kaunis meli, Juha, minulle rakastajaksi; Anna se omalseni!

Muutoin mahdan kuolla Kohta oli ukolla päälös tehtynä; mutta mielen malttamattomuudesta käytti itsensä tyhmästi. Hän töytäsi sisällä ja torui tytärtänsä komilla soimauksilla; sitten päätti matkustaa^, sitä pikemin kuin paremmin, takasin Ruomiin. AlitVlika sai tulisen polttotaudin. Hän ei enää epäillytkään kuoleivansa, sentahden lähetti ennen mainitun ämmän Juhalla rakkautensa muistoa miemaan.

Waan yylena niistä monista unettomista öistä, joita kulutti taudin helteessä, oli näkeimänansä lempian enkelin, kullankeltaisilla h «ssilla ja pitkillä maeleman rviheriäisillä, pu-iasuljilla koritetuilla siiivillä, tuleman tykönsa, akkunasta sisälle. Se astui muoteen miereen ja sanoi: ”Anfelika! ei Jumala sitä pahaksi, että ihmiset rakastamat toinen toistansa. Et sinä tuole<; mutta ota «nimettä, niin miemät sinun pois luostariin. Siellä olet yöllä Juhan kohtaama; ja sitten taidatte pajeta pois maikka Ekyhtiin, nm-.kuin Maaria ja Jooseppi!„

Näin sanottuansa antoi se suuta hänelle teki ristin hänen tasmoihinsa ja rintaansa, jalmsi ylös, katon kautta pois. Kuinka tarkoin 3(nkelika seurasi enkelmsä neumoa olemme jo nähneet. Italialaisten tavallinen kiiruus maahanpanemiseen ja perheen häireys oli hänelle onneksi, niin ettei huomattu hiljaista henkitystänsä.

Kuinka Juha ihastui nyt, taitaa jokainen kyllä ymmärttää. Niin autuas oli tämä silmän rapäys molemmille, että unhottimat koto mailman ympärillänsä, ja vaan toinen toisensa sylissä nauteiivat rakkauden suloisutta. Tällä hetkellä tulimat Pallista ja Pieti, molemmat haudan kairrajat, naulaamaan arkua tiini ja viemäan ruumista kirktotarhaan.

Mitä kello lienee?, kysyi Pallista. ”Kyllä kaiketi jo puoliyö on” mastasi Pieti. ”Nyt makaamat kaikki ja kuorsaamat muoteillansa, paitsi meitä ja menninkäisiä” sanoi Pallista. ,Niin,mitäs sitten?” lausui Pieti. yVZiittimmeköö enää mennä miemään tuota neitoa hautaan?” pakisi Pallista. (Jatko toisten.)

) Katolikit poltamat vielä (niinkuin Raamatusta näjemme »,inhassn Testamentissakin tehdyffi) kirkoissa hMin hajuliisi aineita

) Jotka memvät luostarilaislksi lupaamat olla alinomaisissa jumallisuuden harjoitukftsa, eikä huolii naimisesta, erinäisestä omasuudesta eikä mistään muusta kuin, mitä seurakunnan fää määrää heille.

Palellu A. W. Gröndahlilta. lu>.a painamiseen anntttu: G. F. Aminoff.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggaajaa tykkää tästä: