1847-03-16 Suometar


Suometar

N:o 11.  helsingissä 16:tenä päivänä Maalis-kuuta   1847.

Kirjallisuutta. (Jatko ja loppu lott^’!, N.loon.)

Latinan kielen viljeleminen oman kielen siassa esti täydellistä taitoa Kristin opissa; vielä Lutheruksen aikoina oli Hämeessä Kristillisyys ja pakanallisuus sekai- sin, niinkuinKarjalan runoissa vielä tanäpänäkin venäjän Karjalassa pidetään vieläkin jumalan palvellusta oudolla kielellä). — se, Nuomalais-Katolinen oppi oli siis joka, maikka puuttulvainen, ensin särki pakanallisuuden ja poisti raaimmat tavallisuudet, niiden seassa ih- mis-uhrin, jota GregoriuöIXmakuuttaa olleen, yhdisti Suomalaisia usiasla sukukunnastayhdeksi veljes-kansaksi ja opetti heitä lakia tottelemaan. Pappein parempi taitiNvaisuus maan viljellyksessä vaikutti paljon yhteisen kansan parannukseen, ja se vähä valistus, kuin oli papeilla, taisi vähän muillekkin haimottaa’

Lopuksi sanoo N:ri Rein: ”Pamvilaisuus teki alun sille kansalliselle tilalle, joka nyt on edistänyt Suomen kansan onnellisuutta, tasoitti maan, jolla Evankelmmi-opin julistajat sitten työtä tekivät, ja oli niinmuodoin hyväätekeväinen väli-aika korkiamman si- vistyksen ja täydellisyyden val>mistamisetsi.”

K ok em lls ,n äy t tä ä’ Cu o m es sa a suv a iu ja Suomea puhuvain kansain alkuperää, alkaa puheella Luonnontielousten miehloty’.nises!ä v^a-.ta nykyisinä vuosma, jä Luoii!:ontutkijain stiureetl t!.’ii ta, että niillhylvii! näyttää’Nuorista kaivetllilla lilvettyneillä eläväin haamuilla ja kaikellaisilla iki-vanhoilla muilieusuuksilla minkälainen maa oli niinä vuosisatoina, joila Mo- ses tartoitlaa sanalla: Alussa — iooka ”pinleys oli syvyyden päällä,” josta pohja vähiieilen kohosi kuuraksi mantereeksi, ja elätti ensin hirmuisia vesieläviä ja matelevaisia, sitlen ylhäisempiä, kuitenkin vielä julman isoja ja muodottomia, kaslvaimia ja eläimiä, siksi että kauneemmat kappaleet, ja viimein ilse’ Luonnon launistns, ihminenkin, ilmestyi; kuin myöokin hankkia’valaistusta ihmiskunnan Historialle’. Tätä jälkimäistä tolia sturaalva pyytää Walta-Reuvos von H. valaista’ Suomalaisten pimiää Historiaa heidän luontonsa tutkinnolla. Ainoastaan vähimmän osan maamme asujamista sanoo oleroan alkn-myöden suomalais-sukua, osottain tätä todeksi

Waeltaissa Suomessa kohdataan ihmeellisen monenlaisia muotoja, luontoja, tapoja ja puheenparsia. Dvat siis ihmiset eripaikoissa saaneet alkunsa erikansoista. tai< erikansain sevoituksesta keekenänsä. Niin ovat Turkulaiset sevoitusta Ruotsalaisista, Saksalaisista ja luultavasti’ Hämäläisistä; Rahvas Maasan Läänin itäisillä osilla Hämäläisistä ja Savolaisista; Lovisan tienoilla asuvaiset suomettuneitaRuotsalaisia’Härmänkappelilaiset Hämeen Kyrössä Aasialaisia ( kukaties Mustalaisia ) jne. Ne kolme pää-sllkuvntaakin: Karjalaiset, Savolaiset ja Hämäläiset, joiden suomalaisuudesta ei ole’ epäilty, ovat varsin eri alkujuuresta, eikä siis suinkaan kaitki Perisuomalaisia. Kielen murteet osoltavat sangen suurta erilaisuutta, multa viela eliemmän näkyy erilaisuus heidän ruumiinsa ja mielensä luonnosta. WarsinaisKarjalaisilla on pytkyliäinen, korkialakinen pää, kaslvot myös pytkyliäiset jaleuka soukka. Eavolaisilla on päänlaki korkialla, multa pää-kallo melkein ynlpyriäinen, samati’ kaslvot; pookilmtt lelviallä ja leuka leviä. Hä, mäläiMä kanssa ympyriäinen pää, letviät poskiluut ja leuka, mutta vielä pääll-laki matala. — Karjalainen on pitkänholkka, pieni-iuinen (-raajainen^j, pitkä-kaulainen. sorkia, ja niinmuodoin kaunis varreltansa; hiukset hieuot, ei hanvoin kiharat, usein ruskiat, sievä suora nenä ja suuret siniset silmät. Savolaisella mvat samankarvaiset hiukset, vaau kavhiammat, mutta silmät pienet susiasti’ ruskiat) ja nenä pikkuinen; hän on lrhyläntä, hartelva ja ramukkaampi Karjalaista. Hämäläinen en vielakin lyhempi, ramukkaampi ja hartelvampi; hänellä on melkein aina väärat sääret, pellmvankanraiset suorat hiuk- set, pienet siniset silmät ja pikkuinen nylerä nenä. — Koska vaimo väki on samaa laatua, niin kohdataan Hämeen kansaosa hanvoin ihasluttavia naisia, joita Karjalassa on yltäkyllin. Luonnostansa on Karjalainen melkein lapsukainen, iloinen, hilpiä, uittelias ja kielevä, rakastaja suuria sanoja; olossansa ystävällinen ja suoluisa, paljon pitälvä koreudesla, halutoin rabkaihin töihin, mutta halukas matkoibin ja kaupantekoon, jossa vähän pientä roilppiäkin tekee, valkka muutoin on rehellinen — varkaus ja suuret pahattyöt ovat melkein outoja hänelle, jos ei rakkaus-äty (»vllit^juk») välisti’ kiivauta’. Hevosestansa’ pitää hän enimmän; Senvolainen ja Hämäläinen on yksitotinen, miehuulli- nen, jörö, väha-puhelias ja kankia, nnltta kestävä ja pintaansa pitävä sekä hyvässä että pahassa; on siis töiseroä, muttei paljon ystävällinen eikä vieraista huo- liva, olossansa tömsömäinen ja törkiä, muutoin periu rehellinen ja päällelluotettava, ei vapa kateudesta ja kostonpyyllnöstä, josta syystä suurempia pahoja lö.tä heidän sevssansa usein tapahtuu. Mitä tapahtuu, uskoo Hämäläinen edeltäpäin säätyksi, eikä siis pidä’ surua mistään. Kaikki tämä, ja vielä mihollisuns Karjalaisten ja Hämäläisten välillä muinaisina aikoina, joina Samolaisista ei tiettykään, osottaa Karjalaisten ja Hänläläisten oleivan peräti’ eri alku-sumuistakin, ja Savlaisten syntyneen näiden sevoituksesta. — Kumpia siis näistä sopii kutsua’ Suomalaisiksi? (5i kummatkaan ole’ s^maa kansaa kuin muinaiset Suomalaiset (Smnit j. Karjalaiset ovat Arapialaisten luontoisia ja lienemät Ms kotoisin sieltä, mistä nämätkin. Hämäläiselle sopii parhaiten oikeus olla’ se, joka kuvailee puhdasta Suomutaista. — Jos nyt näin olisi laita, niin kuinka vähä eikös olisi’ se maa, joka saa Suomea äitinkieleksensä’ kttsua’ — kuinka huokiasti’ vastattu kysymys tämän kielen esv-oikendesta’ *). Pää-kallojen tutkistelemus taitaa tätä asiaa valaista — ei siis pidä’ sitä laimin lyömämme Niin on lyhykäisesti’ mitä Walta Neulvos von H. osottaa tässä kokemuksessa, joka paikoin on hymm huvittavaakin lukea’.

*) Nämät s^n.u luulen ajattelemtt^’tulleen tähän kunnioitettavan miellijämlne puheeftn.

Kokeita runo opin selityksessä.

Kalevalan ja Kantelettaren laulujen arvo on sekä koti- että ulkomaalla tunnettu ja ylistetty paraiden lauluteoksien verroille.

Kyllä luulisi siis niiden olevan paraiden oppineiden ja viisaimpien miehien tekemiä, mutta kaikille on tietty, että eivät ole sen parempien kuin aivan talonpoikien tekemiä jok’ ainoa; vieläpä paraat eli Kalevalan runot ja osaksi Kantelettarenkin sellaisilla ajoilla tehtyjä, joilla Suomalaiset olivat vailla pian sanoen kaikkia, mitä nyt opiksi arvataan, koska eivät vielä tietäneet Kristinuskosta eikä nykyisestä kirjalu’usta mitään.

Kuitenkin oli heillä silloin neroa niin terävää, että pukivat ajatuksensa, satunsa, viisautensa, ylipäin kaiken nerokkaamman tietonsa niin somasti ja osaavasti sanoihin, että nytkin maailman kuuluisimmat ja oppineimmat miehet niitä ihmetteleevät. Tuskin voivat ymmärtää, kuinka no näkyjänsä niin saamattomat Suomalaiset ovat voineet niin ihmeellisesti elehdyttää mielensä ja ajatuksensa juoksun täällä kurjassa pohjaisessa, kuin vaan muutamien lämpimien maiden niinkuin Italian, Greekan ja Indian paraassa rikkaudessa elosteleva luonto jonkun terävimmän mielen on elehdyttänyt.

Mutta jos Suomalaiset nyt ovat saaneet enemmin oppia ja viisautta, kuin Kalevalan tekemä-ajoilla, niin miksi eivät enään teekkään sellaisia runoja kaikella tiedollansa ja taidollansa?

Syynä tähän erilaisuuteen on se, että Suomalaiset ennen kuin tulivat vieraan vallan alle, jolle ajalle Kalevalan synty tiettävästi on asetettava, olivat itse’päällänsä; itse’ oli silloin heidän kaikkensa, paraansa, rakastettunsa ja kunniassa pidettynsä. Itsissänsä ja itsillensä elivät ja antautuivat he silloin tukkunansa. Runot olivat silloin ylävintä ja kauniinta heidän mielellensä; sentähden käänsivätkin he runoihin paraan voimansa, muihin asioihin hajoamatta.

Täysimmällänsä oli silloin totuus sanojen:

Luonto laulajan tekevi.
Itse into ilmoittavi.
Mitä lauluhun latovi,
Wierettävi virtehensä.

Luonnon sylissä huoletta ja vapaina levätessänsä tulivat he sen erinomaisiksi tuttaviksi ja laulu-into sai heissä vapaasti vallita. Tämän on havainnut Tohtor Lönnrotkin ja Kantelettaren alkulauseessa sanoo hän: ”kansan runoissa luonnon voittavan.” Mainio professor Grimm samoin ylistelee Kalevalassa ”luontoa kuvaelevaa mieltä, jonka vertaista sanoo pian ei muualla löytyvän kuin Indian vanhoissa lauluissa.

Laulut silloin tulivat juuri kuin itsistänsä, taikka niinkuin Tohtor Lönnrot sanoo: ”kansan runoja ei juuri saatakaan tehdyiksi sanoa’. Niitä ei tehdä, vaan ne tekeytyvät itsestänsä, syntyvät, kasvavat ja muodostuvat semmoisiksi ilman erityisettä tekijän huoletta. Se maa, joka niitä kasvattaa, on itse mieli ja ajatus, ne siemenet, joista sikiävät, kaikkinaiset mielen vaikutukset.

”Sinne’ laulaja menevi.
Kunne virsi viittoavi”

voivat silloin Suomalaiset täydellä todella sanoa’, sillä silloin ei mikään estänyt laulua heidän mieltänsä vapaasti intouttamasta ja ohjaamasta.

Mutta kuin tulivat Suomalaiset vieraan vallan alle, niin painahtui mielikin ja hajosi vieraihin asioihin. Nyt eivät enään olleet itsiensä, vaan toisien.Kaikki oma halvastui; into enään ei voinut huoletta leimuta; ainoastansa huolilla oli nyt estämätöin ja sitä suurempi valta. Nyt siis oikein taisikin laulaa’:

Kyllä huoli virttä tuopi,
Murhe virttä muistuttavi,
Kaiho kantavi sanoja,
Miel’alanen arveloa.

Tähän vierasvallan aikaan kuuluvia ovat enimmät virret Kantelettaressa, erinomattain 1:sessä ja 2:sessa osassa.

Kristinusko veti jaloudellansa mielet tyköönsä. Wäärin käytettiin se, oikeastansa kaikkea ylävätä vaan suosiva, usko kotimaisen runolaulun polkemiseksi. Wietteleviksi, turhiksi ja kristityille sopimattomiksi soimattiin runolauluja entisiltä Katolilaisilta papeilta ja vähemmin ymmärtäviltä Luteruksen uskoisiltakin. Kristinusko ei suinkaan estä mitään, joka mieltä pahentamatta ylentää ja ilahduttaa, sillä korkein ylävyys ja ilo onkin Jumala.

Runolaulu halveksittiin vierailta; heidän, ehkä Suomen kielelle aivan vasten luontoinen, laulutapansa otettiin Jumalan palveluksessakin käytettäväksi, ja oli ei muuksi kuin surmaksi omituiselle laulu-nerolle. Tuotti vaan huonon päiväisiä viisuja heikkoja rakennuksensa sekä sisällöksensä puolesta. Kuitenkin niiden elää kituessa hävisi omituinen runolaulun tapa ja mahti enimmissä paikoin, ainoastansa Savossa ja pohjais Suomessa, erinomattain itä Karjalassa vielä, ehkä halventuneena eläen.

Nytpä on jo Suomi pääsnyt pois Ruotsin vallasta ja vapautaiksen ehtimiseen kaikesta ruotsalaisuudesta, venäläisyyteen ei kuitenkaan vetäytyen. Puhtaana ja vereksin voimin kohotaiksen Suomalaisuus maassamme; se on ruvennut hakemaan etuuksiansa, löytänyt niiden seassa runo-laulumme erinomaisen mainioksi ja saattanut sen jo kunniaan maailman ihmehdeltäväksi ja meille ylpeydeksi *).

*) Eräs maamiehemme sanoo kirjoituksessa: ”Kalevalaa lukiessani tunsin itseni vasta oikein ylpeäksi siitä, että olen Suomalainen, ja todella minua ei vähän ilahduta, kuin ei kellään muulla kansalla ole niin kaunista ja ylävätä rahvaan laulua, kuin Suomalaisilla.”

Nyt toivomme runolaulun arvoonsa pääsneenä uudeksestansa rupeavan kukoistamaan ja uusia tuloksiakin tuottavan, jotka vanhojen rinnalla ei häpeä.

Toivottelemisilla tässä kuitenkaan ei saada mitään aikaan, sillä ehkä mieli miehien päässä itsestänsä kyllä on yhdenvoimainen kuin ennenkin, niin ei se kuitenkaan johdatuksetta saa koskaan laulua aikaan. Kuulusta tottuu mieli runon rakennukseen ja ajatuksen juoksuun, mutta kuin vaan kehnoja runoja taikka ei niitäkään kuulla, niin ”eihän tyhjästä ole ottamista.”

Tarvitsee mielen ensin, vaikka millä lailla, tottua runoille, tulla niiden kanssa varsin tutuksi, sitte vasta voipi yritellä ruveta runon te’olle.

Kuulu nyt on tullut kehnoksi runomestariksi; tarvitaan kuitenkin oppia ja tottua, jos tahdotaan tulla joinkin kelvolliseksi runojaksi. Kuulun apulaiseksi tarvitsee nyt tulla kirjallinen neuvoja. Tohtor Lönnrot kyllä on Kalevalan esipuheessa ja ruotsiksi ”Kallavedessä N:o 3, 1845” kirjoittanut runo-opista terävällä älyllä, mutta monta mutkaa on vielä jäänyt kajoamatta, jotka kuitenkin ovat kelvolliselle runojalle aivan tarpeelliset tietää. Woimiamme myöten koemme antaa joita kuita johdatuksia tässä asiassa.

Ensin tarvitsee meidän selittää, mitä tavuiden korolla ja arvolla ymmärretään. Korko on sanoissa eräiden tavuiden kovempi eli korkeampi ääntäminen kuin toisien. Kaikissa sanoissa korotetaan ensimäinen tavuu, ja enimmissä ilman sitä kolmans, viidens j.n.e. eli joka toinen tavuu alusta alkaen; toisissa korotetaan, paitsi ensimäistä, 4:ns, 6:ns, 8:ns j.n.e. Ensimäisellä tavuulla on aina kovempi korko ja kutsutaan pääkoroksi; jälemmäisien tavuiden korko on vienompi ja kutsutaan syrjäkoroksi; esim. sána, hévosèlla, tóttumàttomùudellànsa, mutta tóttelamàttomùudellánsa, joka äänettynä tóttelèmattòmuudèllansà olisi miltei tuntematoin. Näissä esimerkissä on ”’” pääkoron ja ”`” syrjäkoron merkki; merkittömät tavuut omat korottomat.

Arvo on tavuiden erilainen pituus. Itsekukin ymmärtää helposti, että ensimäinen tavuu on pitempi sanassa vaara kuin vara, ja viimeinen pitempi sanassa vapaa (fri) kuin vapa (spö). Samoin sanoissa köysi, kaita, kanta, kuorma, kannas, ensimäinen tavuu pitempi kuin sanassa kana.

Arvo tarvitaan tässä jakaa kolmeen osaan: pitkä, kahtaallinen ja lyhyt arvo.

Pitkä on erittäin pääkorollisen (eli alku-) tavuun arvo, niin pian kuin lopetaiksen keraakkeeila eli äänettömällä puustavilla (konsonant) esim. saarva, sarvi, armo, itku j.n.e.; ja ainakin niiden tavuiden arvo, joissa on kaksi äänikettä eli äänellistä puustavia (vokal), esim. seuruu, vaivaamaan, antaa j.n. e., paitsi jos i on toisena kerakkeena sanan toisessa taikka jälemmissä tavuissa, esim. sanassa vaivainen ei ole toinen tavuu pitkäksi luettava; samoin: avaroina, ilmoin j.n.e.

Lyhyt arvoinen on tavuu niin pian kuin sillä vaan on yksi äänike, jolla myös lopetaiksen, ja on siis yksi taikka korkeinta kaksi puustavinen; esim. jo,se, matala, elo j.n.e.

Kahtaallisia arvoltansa ovat kaikki muunlaiset tavuut; pääkorolliset siis ei koskaan.

Nyt voimme ruveta itsestä runorakennuksesta puhumaan. Runomitta perustaiksen samalle yleiselle säännölle, kuin sanojenkin, nim. että korko vuorotteleksen, joka toisella tavuulla, niinkuin: tóttumàttomùudellànsa tóttelemàttomùudellànsa.

Näidenlaisien kielemme pisimpien sanojen pituisiksi eli 8 ja 9 tavuisiksi on kielen määrissä pysyvä laulanto runon värsytkin eli oikeimmim säkeet asettanut; niinkuin säkeissä:

Vaka vanha Väinämöinen,
Tietäjä i’än ikuinen.
Ei ole’ tässä nuorisossa
Ei tule’ tuonelta kotihin.

Runolaulun mittakorko kuitenkin on aina eroitettava sanojen korosta, joka sen jälkeen kuin sanat ovat asetetut säkeesen voipi olla millä säkeen tavuulla hyvänsä, paitsi viimeistä, jolle pääkorko taikka yksitavuinen sana ei koskaan voi tulla, jolloin sä’e:

lähe myötäni minun nyt,

on virheellinen. Sanojen korko valtaa luettaessa runoa, mutta laulettaessa mitan korko, taikka runoa luetaan niin että sanojen korot korotetaan, mutta lauletaan niin että vaan mittakorot kuuluuvat; esim:

mieleni minun tekevi,

tulee laulaessa kuulumaan kuin olisivat sanat:

miele nimi nunte kevi.

Jo tästä nähdään että säkeet jakautuuvat 4:än osaan, ja jokaisessa on 2 tavuuta, paitsi että ensimäisessä osassa toisinansa on 3 tavuutta. Säkeessä:

syötti miehen, juotti miehen,

tekee jokainen sana täyden osan, mutta säkeessä:

sano lieto Lemminkäinen

tekeevät kaksi edellistä sanaa kumpainenkin yhden ja jälkimäinen yksin 2 osaa.

Säkeessä: itki impyen hivukset, tekee ensimäinen sana, yhden, toinen ja kolmans yhteensä 3 osaa ja edellisessä: mieleni minun tekevi ei tee yksikään, erityinen sana täyttä osaa, vaan osat saadaan murtamalla toisesta sanasta toisen täytteeksi: niinkuin sama säe ylempänä osiinsa jaettuna näyttää.

(Jatko toisten.)

*) Eräs maamiehemme sanoo klrjoitukftssa: ”Kalevalaa lukiessani tunsin itseni vasta oikein ylpeäksi siitä, että olen S lr o mal arnen, ja todella minua eimähan ilahduta’, kuin eikellään muulla kansalla ole niin kaunista ja ylavätä rahm.ian laulua, kuin Suomalaisilla..

*) K.uso’ jokaisen aapiskirjan- alkUlehdell”) Ol,e luR nno l as sa, joka enemmin kuin mikään muu suonko lainen krj.a on täpniui virh»ilä..

Kotimaalta. 6:ssa numerossaan lyöksen Suomi, Herra Gottlundin Suomi niniiltain, Kirjallisuuden Seuraa sättimään siitä, että Seura jn^li akkinäisemmislä sanoista, joita Tohtori Lönnrotin tekeillä oilvoian Sanakirjaan pantamiksi Seuralle lähetettäisiin, maksamansa hopia rllplan joka kymmenenneltä sanalta. H. (^:n Suomi on.la entisen ”Sllomalaisen” ylämän käytöksen, ja sa- noo, tälle Kirjall. Seuran teolle naurahtaen: ”llskosimmebaii myo jo kukkarottansa (kukkarotansa?), yisinämmekln, lyhzänlä-. vämme tyhjentä.vämmei), j»s kallppaau lähtisimme, ellemme,’ viattomiuiden jalolla nä’ollä lisäten, ”tahtoisi häpeäksi koko tau paa!” Hrrra G:n Sliomi ei pahastune’, että ustallamme pvvtää’ hänen selittämään, nukä ja Mlslä kalsoen tämä ’häpia” asiassa näytäksen, sillä itse emme ole’ sitä moineet käsittää’. Sitä masiaan en aiiia nähto kaikissa kirjallisissa ja toimissa rabankin oleman sekä hyödyllisen että tarplieeteeneklliins,issjaa vasr’ nään kuulimme Herra Gottlundin itsensäkin sanovan toideusä IaeaZtllneen jal^kki^oriuin jääneen,ainoastaan rahau pulllteestä. Ia olisiko Castroni esim. moiinit Siperiaan matkustaa ellei Pietarin Opisto olisi ru-vennui ”sanan kauppaani” Olisiko Mallini Araapiaan päässyt, ellei meidän Oppila o’isi ollut niin hämytoin ia hänelle matkaraha», antanut, hänen kllStanlaiillt sa- noja hakemaan ja jo edeltä käsin kaikki saaunvansa ”sanat kaupannut ?” Kuinininkin,”sennnoista puhella ei ollk’ H.(’,.» Suonii ”milloinkaan lukena slllkinna?) eikä ies kuuluna llllllllnnnakaall^” Wähä>l onkin sli-5, mitä H. G.n Suomi on lukenut, virlä väbemmin, mitä lUllllul. ja kuitenkin, kuka uskoisi kummaa asiata, klliteukin luulin bän Seuran kukkaro», paljoilla lukemilla ja kuulemilla sanoillansa tyhjentäjänsä, jos vaan viihnsi sana-arktunsa amata’, niin paljon on hän työskennellyt suomen kielessä tämä Mäinämöinen, tämä Suomi ja sen toimittaja, joka on ”Suomen kielen ja Kirjallisuuen Opettaja,” joka ei koskaan hairahda’ kielen ensimälsissa jo koulupojille tutuissa, la’issa, tämä S.iomi, Kvi^u^sen asetti ’Hirsipullhun” sruotsiksi: i^»!^^”!), joka tietää W,ipahlajan Isällensä monikossa lallsuneen, tämä Suomalaisuuden manyyri, joia toiset sanomalehdet, niinkuin ”Kana.va, Oamiilainen, Helsinkiläinen, ja moni muukin muikkari (ta-nä miimeinen on marmaan Suometar i) katsomat ”kateen silmin,” mutta jota itse ei koskaan ole’ kateen silmin muihin katsonut, joka ei takaan ole’ kadehlinut Lönnrotia ja Castrenia esim., j^ka tietää munakin suomalaisuuden sankaria (Herra Gottlundiko?) löylyhän ”jotka kvkeneisivät — kynän kanssa < kynällä^) kvntänädan,” Nima saniainen, jolle ’Otava” on ’Piplia, unitta Halemala maan ’ pebmerotä,” Sanalaskut vaau ”rupoa ja ruskoa,” tämä hirmumen Kale»va, tämä uudesta säilynyt Antero Wipunen, tämä, joka itse tuokin sanaakaan kunnollista suomea voi tirioittaa’, tämä peikko lihtaa nyt Kirja!!. Seuran kukkaron tyhjentää’! l^!5′!!>> l«n«.>lis!, «il,i<i! sanoisi Maanalainen — tälä kllllllessaan, ja niin huudamme mekin saman Lönnrotin,tämän suomalaisuuden ’.u<vkkakiven, sanoilla’: —Flkää toti iiailrako, veikot! Suomi o” nnilittanut ruonoajan Tegn^rin tämän kuoltua, papaksi kundiin, maikka vainaja rt.l^osään oli piispa W ex jossa. T.lmärin taitaa olla Suolnrn ta.valllsia ’lukemia ja k—uulemia” tieioja. WiimeiZ keseilviikkoiia mietti Suomenz Ta>de’–seura Hel- singissä Wlloftjllb!al,sa. Tämäll Seuran rnsinimäiftn muodeu kuluessa on jo 5^>l> osaa otettll, ja kuin jokaisesta »soikeudesta »n maN’-ttll 5> rll!?!. hopiassa, niiil on tullut Seuralle 2545 rnpl. hop. Maalauksia on ostettu oman maan taide-niekoilta: ElMinnilta, Lofgreniltä, v. Wrigbtiltä, ja Manisrli Iansonilta, jotka armalla jaettiin Seuran osallisille. Nämäl pidetään mieli ynnä nillidl’!! Taide’ kappaleiden kanssa, joita on elinälset maanmiehmme omat tänne^ lainannet,katseltamina ensin täällä Helsingissa (Heidensnauehin talossa) ja sitten’ Turussa, jossa Syrjä«Seura on perustaunut. tulemana syksynä

saamat moittaneet kukin omansa. Naha-apua on Selira mäarä’1nyt Herra Lofgrenille ja i,uorukaisel!eNikanderille Sääksmäestä, heidän taitoansa täydellisemmäksi autlaaksensa.

Hiippakuntain Sanomia. kurusta. H. K. M. armollista suostumusta myöden, amiettu l^ p. miimeis kuussa, tulee uusi kappeli, Kiikoi- nen, asetettamalsi Tyrmääftn. Kuolleet omat mmmis kuun loppupuolella: Kanssa-opettaja Oulun Iso-koulussa, Tieto- vi»salidell Majisteri Heuvikki Kaprirl (säätly Mi-opetlaiat. l Porin Iso-kouliiun)! ja Pitäjän ApulainenIin piläiaosä, kappelissa, Wara .«lltkoberra lloloni Wallin. — Hael lamana omat. Mropttlajan mirka Porin Paä-opellaian mirka Pietarsaaren 2Säbä-toulussa; Kolmannen Kan,a.oprtlaian mirka Oullln Ise’-lolil,issa > molemmat miimetsl mamltut nyt uudesta, koskri ole- hakiioita tulllit); ja kolmas maalma Pnäjän Apulaisen lilaan Sääksmäessä, ,oka sia Kus- taami Wetrikti Palanderin kuoleman kaulla tuli amoimrtsi. — Wapaus Mirasta on suotu: Kirkkolrrran Mirkaa pitämälle Kumllng!S,a, Mauri »u!tmamulie, Tolifo-kuun alusta Marras- tunn altllun; Armomuoden-Saarnaaialle Kärsämärstä Sakari Castrenille, samaksi aikaa; ja Kappalaisen Siaiselle Liedossa, Elokuun loppuun. — Pitäjän Apulaisen maali Kokkolassa tulee mupymään, kunne’ malitukset kortus- saarnain pitämisessä ehtimät koeleltaa’. — Määrätyt omat: Kirkkoherra, Nomasti ja Tähti-mirs, Tieto-viisauden ttuo,htori Kaarlo Kustaami Psaler, pitämään Läänin-Romas- tointa Raaseporin Itä Läänissä, ja Pyhäjäimen Kappalainen Kustaami Forselins Kirkkoberrau Mirkaa Wihdin pitä- jässä, Läänin.-Nomastin Hippingin mirka-mapaudtn ajalla; niin myös Mirkaa trkemä Ensimmäinen Kanssa.opettaja Simelius, mirk. tek. Toinen Kanssa-op. (smelelis, ja mirk. tek. Kolmas Kanssa-op.Pettersson vielä rdespäinklu pitämään näitä virkoja Oulun Iso-koulussa.

Oulun Iso-koulussa. Pormosta. Haettaman a omat: Ens. Mäarä-opin lukijan mirka Wiivurin Luki^esa ja Wrnäjankielen opettaja» mirka Pormon Lukiossa. – Waa liosa Kirkkoherran Mirkaan Pelkjärmelle vmai: 1:ksi Tuusilan Kappalainen, Wara.Kirkko- herra Kaarlo Aspegrel,; 2:ksi Kirkkodenan ikinen Rälsälässä, Sa^ri Aalolbvi Kroijerlls; ja .’j:ksi Töille” Määra-opin’ Llikija Wiipmin Lnkiorsa, Tielo-miis. Majisttri Henr. Konsl. Corandrr. — Keis. Sliomen Slnatti on bymäksi nähnyt määrätä’ tästä edes tulemille Kirkkoberroille lludenkiilon pitäjässä melmollisuuden pallata’Kuolemajärmen kappeliin Apu- ’ laisen, siellä aina asumaan. Jos tämän tabden ensimmäinen Kirkkoherra on tanvilseiva (5,näkirkolla erinäistä apua, sen on Tuomiokapitlumi saanut koetuksen ja tutkinnon alle.

R>«s^»’N^5L’55z2»»l»>« för a 11 m ä n me db <> rii? r11 g b iId n in ulgifves i Kuopio i fria liaTteti af 50 Bl’k för äiet. Blailet iimeliäller, joiule an— malan ai nlläiulsk neli inliemsk. lilleralnr, äfven pii lörtfiflVndfl öfversigl af den inhemaka ppriotliska lilleraluren sami dikl^r oeli noveller i ori^iiifll eller öfversiiltning. — Redaktionpti besiirjos af Elias Lönnrot oeli Job. Willi. Snellman, — Prenuiuf]alionspiisel är loi’ liel nri>a ng 2 Rubel, för lialf är^äng 1 llubel ’jo ko]). Silfver. — FörelB^et, bAbuiti ufsfetide’ itke deia lärdea bebof ntan «llmän bildning, reknmmenderaa öduijnkast tili Högtnrade Medborgarei allmänna vaivilja. V^A’ Tila.:joille< jaeNnn, tam<: viikkoleehn vaselliuksen B^ir ja -puodista jok^: Tiist.nna puoltp.uväsri< j^3 jälkeettpain.

Painettu A. W. Gröndahlilta, lupa painamisten annettu: G. Rein

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggaajaa tykkää tästä: