20216-suometar-1859-elaman-satu-kertomus-jokapaivaisesta-elamasta.html.txt


Suometar 1859 – Elämän satu. Kertomus jokapäiväisestä elämästä

12.9.2009 23:34 Suometar [Veikko Kukkonen] 3 kommenttia

Elämän satu,

kertomus jokapäiväsestä elämästä. *)

*) Lainattu sanomalehdestä Aamurusko numero 2 nykyistä vuosikertaa. — Lainaaminen ei ole tapamme, vaan tahdomme näin saada Suomettarenki lukijain näkyviin, miten hyvästi tätä sanomalehteä toimitetaan. Muistuteltava on, että lehden toimittajana on Suomessa hyvin tuttu hra maamittari P.Hannikainen, jonka kädestä ei voi odottaakaan muuta kuin hyvää sekä aineiden että kielen vuoksi.

Ihmisen elämä on satu, täynnä epämukaisuutta ja puutetta. Se jota me sanomme onneksi ei ole muu kuin alinomainen vaihe vastahakaisinten asiain välillä. Onnettomuus ei ole muu kuin näiden vastahakaisten vaihetten seisaus. Onnellisuus on uni, joka tässä elämässä koskaan ei toteudu. Tuhannet ihmiset näkevät joka päivä sitä unta, mutta he eivät voi selittää sen merkitystä, vaikka joka päivä heille näyttää että uni ja sen merkitys ovat ihan vastahakoiset asiat, jotka koskaan eivät pidä yhtä.

Sinä toivot ihanassa kodissa löytää onnen, sinä saat siihen rakastetun toverin, sinä olet ulkonaisesti paraimmassa tilassa kuin voit toivoa, ja kuin se kaikki kerran sinulla on kädessä, sinä havaitset että se onni, mitä siitä toivoit, oli paljas viettelevä uni.

Tuli voipi raadella sen ihanan kodin ja sinun monivuotisen vaivauksesi, monellaiset huolet ja murheet voivat katkeroittaa sinun elämäsi, kylmäkiskoisuus saattaa turmella sen ilon mitä rakkaudelta olit toivonut ja sinulla ei ole jälellä muuta kuin uusi toivo, joka sinun voi pettää samoin kuin ensimäinen. Eikä ainoasti erinäinen ihminen ole tällaisessa tilassa; kokonaiset kansakunnat saavat tehdä alinomaa yhtäläisiä kokemuksia.

Minä juttelen tässä jokapäiväsestä elämästä monjaan niitä satuja, joiden mutkat me saamme joka päitä elellä halki, mutta joilta tottuminen on ottanut uuteuden huvituksen. Minä ehkä voisin tälle lisätä huvitusta sillä, että sen sanosin tapahtuneeksi itämaalla, Kiinassa tahi jossaki Tyynimeren saaressa, jolloin moni sillä voisi luulla saaneensa uusia tietoja vieraista maista.

Mutta silloin tämä kertomus myös ei voisi olla paljas jokapäiväisen elämän satu. Se ei olisi valhe, mutta kuitenki yksi niitä huvillisia petoksia, joilla vissit lukiat niin usiasti pettyvät, etenki ne jotka viran puolesta niitä ovat pakoitetut lukemaan. Sentähden minä nyt sanon suorastaan, että tämä kertomus on meidän keskuudesta, mutta että se on paljas satu, sen on näkevä jokainen lukia.

* * *

Koukkuniemi oli yksi mitä suuria omaisuuksia, joita on jokaisessa maassa, nimittäin se oli Suomessa kokonainen seurakunta. Monessa muussa maassa se olisi voinut olla joku Suuriruhtinakunta, jonka omistaja voisi olla ruhtinas, ja jonka hoitajat voisivat olla maaherroja tahi kuvernöörejä, joilla voudit, nimismiehet, jahti- ja siltavoudit voisivat olla käskyläisinä.

Mutta tämä Koukkuniemi ei ollut muu kuin vähäinen seurakunta, jonka varakas omistaja asui ulkomaalla.

Hän oli tämän omaisuuden jättänyt yhdelle päähoitajalle, ja sille sanonut: ”minun tahtoni on että aluskunta rikastuu, sillä siitä on minulle kunnia sekä hyöty. Sentähden koetelkaat joka paikassa auttaa maanviljelystä ja parantaa maamiesten tilaisuutta. Elkää koskaan lisätkö heille maksuja ja rasituksia sentähden vaikka he voisivat ne lisämaksutki vielä täyttää, mutta kehoittakaat heitä aina uuteen ahkeruuteen sillä taivalla että te annatte heidän itsensä nautita kaiken hedelmän minkä he ahkeralla työllä ja toimella voivat ansaita.

Ja kehoittakaat heitä niillä suuremmilla varoilla hankkimaan uusia tietoja sekä parempaa kasvatusta heidän lapsille; ja johdattakaa: heitä keventämään yhteistä liikuntoa uusilla teillä ja vanhojen teiden korjaamisella. Minä en tahdo millään säännöllä sitoa teidän käsiä ja jätän teille täyden vallan minun nimessäni tehdä kaikki mitä te tiedätte minulle hyvän ja mieluisen olevan.

Vaan jos taas näen että minun tahtoni ei tule täytetyksi, silloin minä voin teidän siaan ottaa kenen soveliaaksi olen näkevä. Saman oikeuden ja samat välipuheet kuin minä annan teille, te voitte myös antaa niille, jotka te soveliaaksi näette ottaa käskyjänne täyttämään maakunnassa. Sillä minä tunnustan, etten rakasta mitään seisovia lakia, jotka tänäpäivänä ovat hyvät ja kaikilta toivotut, huomenna jo pahat ja kaikilta kirotut.

Ihmisten mielet ja asiat ovat niin monellaiset, ettei mikään laki voi olla sovelias kaikkiin tiloihin. Ainoasti ihmisen ymmärrys ja vapaa tahto voivat joka paikassa ja joka tilassa tehdä oikeuden”.

Tämän puhuttua, se hyvä omaisuuden isäntä otti jokaiselta läsnäolevalta jäähyväiset ja läksi matkaan, seurattuna kaikkein onnen toivotuksilla. Koko aluskunta oli kuitenki iloinen ja toivoi nyt kaikkea hyvää siltä mieheltä, joka jo kauvan aikaa isäntänsä käskyläisenä oli ollut kaikilta rakastettu. Jokainen sanoi: ”hän on tehnyt kaikille hyvää, hän on auttanut jokaista sorrettua ja tarvitsevaa, hän tuntee meidän jokaisen tilan ja meidän kaikki tarpeet, häneen me tulemme aina tyytymään, ja hän on meidän saattava unohtamaan sen oivallisen isännän poikessa olon”.

Monjat aika oli kulunut. Se uusi omaisuuden hoitaja oli asettanut kaikki asiat uudelle kannalle. Hän muisti jokaisen sanan mitä omaisuuden isäntä lähteissään hänelle oli sanonut, ja paraiten hän muisti sen että isäntä hänen oli pannut omaan siaansa, jossa oli valta tehdä mitä tahtoi. Hän kutsui eteensä jokaisen käskyläisensä ja sanoi heille: ”Minä olin ennen teidän palvelus-kumppani, se on tosi.

Mutta tietäkäät että nyt minä olen teidän isäntä. Minä tahdon teiltä jokaiselta orjallisen kuuliaisuuden. Se joka ei täytä minun tahtoani, on kadottanut virkansa, sen te jokainen voitte ymmärtää. Mutta minä en voi olla tyytyväinen siihen. Te voisitte tehdä paljon vahinkoa maalle ja minulle ennenkuin teidän tottelemattomuus minulle tulee ilmi.

Sen tähden minä nyt käsken että jokainen, joka tahtoo pysyä ammatissaan, langetkoon minun eteeni polvillensa ja kumartakoon otsansa maahan”.

Kaikki hämmästyivät ja rupesivat katsomaan toinen toisensa silmiin. Vihdoin kuitenki suuri joukko lankesi polvillensa ja kumarsi otsansa siltaan kolme kertaa, niin kuin oikiat kristityt. Ainoasti monjaat jäivät seisomaan ja katsoivat rohkiasti sen röyhkiän hoitajan silmiin. Nyt te olisitte nähneet, minkä raivon tämä rohkeus nostatti hoitajassa.

”Te pettäjät, te uppiniskaiset,” sanoi hän ”te olette aikoneet rikastua isännän alamaisten omaisuudella, te rohkenette tulla minun eteeni ja seistä suorana, silloin kun minä teidän käsken langeta maahan kumartamaan minun jalkoihini. Se on hirmuinen tapaus”.

”Mikään laki meitä ei käske lankeemaan polvillemme muun kuin Jumalan edessä”, vastasivat ne seisovat virkamiehet.

Jos se vihastunut hoitaja jo ennen oli julma, niin nyt hän oikiaksi pedoksi muuttui, kuultua nämä käskyläisten sanat. ”Mitä te puhutte laista?” huusi hän, ”Laki nyt olen minä, ja te olette minun orjat, eikä sen enempää. Astukaa ulos, te olette ikäpäiväksi kadottaneet ammattinne”.

Ne uppiniskaiset saivat mennä; vaan ne nöyrät palveliat olivat vielä polvillansa maassa. Nyt vasta tuli heidän vuoro. ”Älkäät luulko”, sanoi heille se kiivas herra, ”elkäät luulko että te minun voitte pettää teeskellyllä nöyryydellä. Yksikään teistä ei ole totellut minun ensimäistä käskyäni, te olette jokainen ensin katsoneet toisenne päälle ja vasta sitte te olette tehneet päätöksen langeta polvillenne.

Sentähden siis, koska te ette ole ihan sokiana minua totelleet, te olette jokainen kadottaneet entisen ammattinne. Kuulkaa siis nyt kerrassa. Minä en suvaitse edessäni ketään joka ei minun omasta kädestäni ole saanut virkaansa. Sentähden minulla tällä kertaa teidän kanssa ei ole mitään tekemistä”.

Usiampi näitä miehiä oli jo kauvan palvellut sen kelpo isännän aikana. Monta oli jo palvellut kauvemmin kuin se ylpiä hoitaja. He olivat jo nuoruudessaan hankkineet kaikki ne tiedot jotka heillä virkansa toimessa olivat apuna. Heidän koko elämä ja vaikutus oli omistettu sille ammatille mitä he jo kauvan aikaa ja nuoruudesta asti olivat toimittaneet.

Katkeraa se siis oli monelle heistä, nyt siitä erota ja ruveta toisilla teillä hakemaan elantoa. Usia heistä sen teki. Mutta perheelliset syyt pakottivat monen heistä menemään sen julman hoitajan eteen, vasten tahtoansa usia sillä tavoin lankesi polvillensa ja kumarsi päänsä maahan vastaan ottamaan uutta ammattia siltä kunnottomalta mieheltä.

Mutta mikään luonto maailmassa ei ole yksinään. Se joka rakastaa orjallista kuuliaisuutta, löytää kylläksi orjia vapaimmissaki maissa. Ja niin se nyt oli Koukkuniemessäki. Satoja tuli hänen eteensä

joka päivä, jotka kumartuivat maahan häneltä ottamaan erinäisiä ammattia.

Varmaan te tahtoisitte kuulla mitä uusia ammattimiehiä tämä omaisuuden hoitaja pani täyttämään käskyjänsä Koukkuniemen seurakunnassa. Ensimäiseksi hän pani luvunlaskian, joka ei osannut lukea sormiansa, mutta sen piti laskea luku kuinka paljon veroa pitäjästä läksi maan isännälle. Sitte hän samalla tavalla määräsi joka kylään ryöstäjän, joka verot ryösti ulos joka talosta.

Tämä teki kaikki sanasta sanaan niinkuin isäntä oli puhunut ei pienintäkään asiaa ollut unhotettu.

Kouluttajat opettivat kansaa, työn teettäjät teettivät uusia teitä ja korjuuttivat entisiä. Mutta se oli nyt kuitenki ihme. Koukkuniemi ennen oli rikas, sen asukkaat olivat siviät ja totiset. Nämä hoitajan uudet laitokset ja uudet ammattimiehet kulkivat kuin myllyn rattaat, mutta pitäjä köyhtyi joka vuosi, tavat turmeltuivat

ja totuullisuus väheni, petos ja vilppi tulivat aina yhteisimmiksi. Tätä ei voi sanoa sen syyksi että virkamiehet olivat huonot. Ei suinkaan, sillä kukaan pitäjässä ei moittinut virkamiehiä. He tekivät kaikki totuuden. Jokainen täytti päähoitajan tahdon ja käskyt, ylimäisestä alimaiseen, kukaan ei nähnyt puutosta. Se toimellinen isäntä sitä tuskin olisi nähnyt, vielä vähemmin hän sitä olisi kuullut, sillä Koukkuniemessä ei ollut yhtään maamiestä, joka ajatteli mennä mitään valitusta tekemään ylhäiselle isännälle.

Yhteinen köyhyys ja yhteinen vilppeys olivat ainoat syyt, joita jokainen valitti itsellänsä, vaan ei tiennyt millä niitä auttaa.

Sen siaan julkisesti puheltiin vapauden hyvyyksistä, jokainen sanoi ihastellen: kuinka onnelliset me olemme, ettei meidän maan isäntä meitä ole tehnyt orjiksi. Kuinka suurella innolla hän puhelee maamiestensä valistuksesta, rikkaudesta ja onnesta? Hän on siis viaton siihen ettei täällä kaikki ole mennyt hänen tahtonsa jälkeen.

Mutta vapaat ihmisethän me olemme, me voimme jokapäivä muuttaa tilamme paremmaksi!

Näin ihmiset puhelivat ja ajattelivat Koukkuniemessä, kuin yhtäkkiä sanoma tuli että omaisuuden hoitaja tulee katselemaan heidän tilaisuutta. Se oli paras kesä-sydän. Kaikki sen voimallisen hoitajan käskyläiset tulivat yhtaikaa liikkeesen. Ihmiset ajettiin pelloilta ja niituilta hiekoittamaan maanteitä ruskialla hiekalla puhtaiksi, että ne sille ylpiälle hoitajalle näyttäisivät ihanalta.

Onneton se joka sanoi: minä en jouda, minulla on kiire työ-aika. Sellainen maamies ei loppunut yhdellä tavalla. Yhtä onneton oli se joka sanoi: minä olen osastani tiet jo korjannut. Mikään este tässä ei auttanut, ei tauti eikä kuolema; sillä mitä ne olivat hoitajan matkan rinnalla? Mitä yhden alhaisen talonpojan elämä maksaa sitä vastaa kuin hoitaja näkisi yhden mustan ja ennen ajetun paikan maantiellä! Vähän sen tähden siitä, jos sata perettä kuolkoon nälkään, kunhan maantie, jota omaisuuden hoitaja ajaa, on joka paikasta punaiseksi hiekoitettu.

Vaan kuka se on joka sen vapaan Koukkuniemen kansan niin luonnottomiin töihin ahdistaa? Ei kukaan muu kuin tämä ylpiän hoitajan alhaisin virkamies, jonka täytyy orjallisesti täyttää kaikki ne käskyt, jotka, porras portaalta läpi koko sen orjallisen laitoksen, vihdoin seisattuvat tämän ammattimiehen työksi. Se ylpiä hoitaja lähettää tuhmimmat käskyläisensä näihin virkoihin ja sanoo: ”ei kutkaan muut suorita käskyjä niin tarkasti kuin tuhmat ihmiset.

Sen tähden minä sellaisia rakastan enkä suvaitse mitään oppia ja tietoja, jotka tekevät ihmiset uppiniskaisiksi”. Ja todella, Koukkuniemen tilan hoitaja ei ole erhehtynyt. Tuskin kukaan niin sukkelalla keinolla täyttää kaikki, mitä hoitaja tahtoo ja mitä maakunta tarvitsee, kuin nämä hänen alhaisimmat käskyläisensä. Mutta se onkin vaan mahdollista niin vapaassa maassa kuin Koukkuniemi.

Katsahtakaame vähän yhden sellaisen käskyläisen huoneesen. Tuossa tulee eräs talonpoika puhelemaan yhtä tärkiää asiaa, joka kuuluu käskyläisen virkaan. Mutta hän alkaa puheensa määrästä kohdasta, hän sattuu sanomaan ensin sen sanan, joka käskyläisen mielestä olisi pitänyt tulla myöhemmin. — ”Se ei ole niin!” huutaa hän, ”sinä et osaa puhella asiasta, sinä tarvitset oppia”.

Ja silloin hän ottaa nahka-letin seinältänsä ja antaa selkään. Se asia sillä on toimitettu. Kohta sattuu tulemaan toinen, joka sanoo: armollinen herra, minulle on tehty väkivaltaa minun omassa kodossani, minä anon oikeutta. ”Vain niin se on?”, vastaa se armollinen herra, ”sinua on lyöty, minä autan sinua heti oikeuteesi”.

Näin sanottua hän ottaa nahkaletin käteensä ja antaa sillä selkään sinne asti kuin asiamies pääsee ulos ja se asia on sillä suora. Sitte tulee kolmas, joka sanoo: armollinen herra, te olette laskettaneet minun täksi päiväksi tänne ottamaan minulle lähetettyjä asioita .

Sillä aikaa on monjahta sen armollisen herran tuttava tullut hänen luoksensa, ja se tuhma asiamies ei ymmärrä ettei hän silloin saa tulla huoneesen. Sen tähden se on hänelle ansiosta kuin se armollinen herra ottaa seinältä letin ja opettaa sillä hänen ymmärtämään niin korkeita asioita kuin se on, että talonpojalla on aikaa seistä ja odottaa koko päivä, sill’aikaa kuin muut ihmiset puhelevat ystäväinsä kanssa.

Sillä seki tuli suoraksi.

Niin kummallisen neron ja sukkeluuden osottavat virkansa toimituksessa ne ihan opittomat, ihan kaikkea tietoa puuttuvaiset käskyläiset, jotka Koukkuniemen tilan hoitaja lähettää lakia täyttämään maakylissä. Sentähden tämän hoitajan runoiliat ylistävät isäntänsä tointa ja heidän maansa onnea ja laulavat näin

En kiitä koskaan sitä maata, en,

Kuin joka mies on saanut viisauden,

Ken siellä sitte voisi herra olla?

Se toista tok’ on olla tuhmana,

Se pitää Koukkuniemen vahvana

Yhdellä nahkapalimikolla.

Ja missä tuhmuus vallan päällä on,

Kas kuinka viisas siell’ on onneton;

Se siellä on kuin muukalainen,

Vaan tuhmimmat ne pääsee herroiksi,

Ja Koukkuniemen valtaneuvoiksi

Kas se, se maa on onnellinen’.

1859-01-28 28.01.1859 Suometar no 4

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: