Konttimäen tappelu


Konttimäen tappelu.

(Erään ukon tarina)

Pyhäjärven laajassa selänneessä kotvan levättyänsä juoksee Kymi-virta virkistyneellä voimalla kapeata väylää jyrkkien rantapenkerien välissä Oravalan ja Pilkanmaan kartanoiden ohitse, eroittaen niin muodoin Walkealan ja Iitin pitäjät, Wiipurin ja Uudenmaan läänit toisistansa. Siitä pitkittää Kymivirta monilta putouksilta ja koskilta viehätetyn juoksunsa siksi että sen kohisevat kuohut ja vaahto-pyörteet raukeavat Suomenlahden aalto-ulapoille.

Se oli myös tämä raivokas vesi kuin ennen muinaan oli rajamerkkinä Wenäen ja Ruotsin valtojen välillä.

Iitin puolella, muutama neljännes alempana mainituita kartanoita, jossa Kymi tekee useita, toisen toisensa perään jaloja putouksiansa, eli vielä puolikymmentä vuotta takaperin eräs ukko naapurini varakkaampia talonisäntiä, kotoisin Tillolan kylästä samaa pitäjätä, jonka tarinata Konttimäen tappelusta Kustaavuksen sodan aikoina (1788 — 1790) tässä tahdon muististani toistaa.

Ja kuin ukko kertoi tämän tarinansa

minulle aivan kysymyksessä-olevalla tappelutanterella, niin siihen myös liitän silloiset omat silmä-näköni.

Eräänä kauniina kesäaamuna v. 1851 pyysi ukko minua kanssansa katsomaan hänen niinkutsuttua ”sydänmaata” eli ulkometsää. joka oli noin 6 neljänneksen paikoilla kotikylästämme ja jonne ukko oli menossa lehden taittoon. Pitkiä tuumia pitämättä olin heti ukon rattailla. Matkamme kulki ensin pitkin ihailtavata Kymen vartta, jossa luonnon juhlalliseen riemuun yhdistettynä kauniit aaltoilevat laiho-vainiot viehättivät silmiämme ja täytti mielemme tyytyväisellä tunnolla kiitollisuuteen luonnon Herralle.

Tämä harvinainen tunto onnellisuudesta, joka kirkastaa ihmisen sydämen elämän sumuisista pilvistä, tekee luonteemme rakkaaksi ja iloiseksi. Niin vieri meidänkin matkamme iloisessa pakinassa kuin Keltin kylän läpitultua käännyimme Kymen varrelta oikealle kädelle valta-maantietä Kausalaan päin.

Kotvan aikaa ajettua ja eräästä notkosta ylösnoustua näimme vasemmalla puolella maantietä torpan, jonka lähellä ukko, – varmaankin johdatettuna paikan merkillisyydestä, – tutkasi uteliaalla katsannolla minun tietoani ”Konttimäen tappelusta”. Minun täytyi vakuuttaa, etten ollut kuullut mainittavankaan sen-nimellistä tappelua. ”Sehän kummaa!” virkkoi ukko katsoen epäluulolla silmihini; ”Sinä kuin käyt papinkoulua ja olet jo ensimäisen koulun läpikäynyt, et tiedä siitä mitään?” Tämä ukon avara luulo tiedostani oli vähän hämmästyttäväistä. Olin näetsen samana kesänä ulospäässyt ala-alkeiskoulusta, jota ukko, – kuin muka moni pappikin oli samanlaisen opiston läpikäynyt, – piti ei niin aivan vähänä tiedon ja viisauden laitoksena ja minua sentähden ei vähempänä tietomiehenä.

Kuitenkin koetin ukolle selittää alkeiskouluissa saadun opin vaillinaisuutta tieteiden verrattomassa piirialassa kuin myös mahdottomuutta tuntemaan kaikkea mitä välin ainoastaan yksityinen ihminen näkee ja kuulee.

Näin onnistuinkin saada ukon lepytetyksi.

Minun vuoroni oli nyt pyytää ukkoa kertomaan

mainitusta tappelusta mitä suinkin tietäisi. ”Sen vähäsen tarinan kuin siitä tunnen”, pakisi ukko, ”olen kuullut esivanhempani kertovan, vaan jos niin haluat, tahdon torppaan päästyä kernaasti sulle tarinoida ja samalla näyttää kaatuneiden sotilaiden haudatkin”.

Minä kiitin ukkoa lupauksestansa ja sanoin mielihyvällä kuuntelevani hänen tarinatansa.

Torppaan kuin pääsimme, niin kohta jätimme siihen hevosemme ja rattaat ja aloimme käydä torpan vastapäätä oikealle kädelle maantieltä metsään eroavata jalkapolkua.

Käydessämme kertoi ukko näin:

”Sen kolmivuotisen sodan aikana, joka päättyi Wärrälän rauhalla ja jota kansan kesken kutsutaan Kustaavuksen sodaksi, tuli vihollinen Kouvolan kylän kohdalta yli rajakymen ja saapui aina tänne saakka. Tämä metsä oikealla puolella maantietä, jota nyt polemme ja joka pitkistyy edelleen Nirvisten sydänmaan nimellä, oli siihen aikaan niin jylheänä korpena että sen alla oli alituinen siimes.

Ja tuon saman notkon (tässä ukko viittasi kädellänsä), jonka poikki ajoimme, kahden puolen kohoavilla kummuilla seisoivat vastakkaisin yhdellä Venäläiset ja toisella Ruotsalaiset sotilaat. Ehkä katkeruus ja viha oli molemmin puolin yhtä suuri, niin ei sentään ollut halua kummallakaan puolella vilpittömään päällekarkaukseen; tahtoivat vaan ikään kuin karttaa kahakkata, kostoa himoa, villa miekoillansa.

Molemmin puolin pidettiin mahdollisuutta myöten kaikki totiset vehkeet salassa; teeskentelemistä, kavaluutta ja mainiota sota-viekkautta käytettiin ahkerasti kummallakin puolella, saadaksensa toinen toistansa ansaan. Tästä katkerasta viekottelemisesta oli jo aavistettava jotain hirveätä; sillä vihan into molemmin puolin oli jo niin paisunut, että tappelu oli ainoa välttämätön keino sitä laimistamaan.

Tämä kahakka myös tapahtui ja pikemmin kuin luulivatkaan.

Olivat nimittäin, siinä tuumassa että piirittää toisiansa, – Wenäläiset Ruotsalaisia ja Ruotsalaiset Wenäläisiä – lähteneet yön pimeydessä alas niiltä kahden puolen notkoa kohoavilta mä’iltä. joilla niinkuin tiedämme seisoivat yhdellä Wenäläiset ja toisella Ruotsalaiset, ja niin, ollen molemmilla toinen toisensa tietämättä yhdenlainen aikomus, yhtyivätkin äkkiluulematta tässä samassa korvessa.

Raivossa niinkuin kaksi verta janoavaa tigeriä syöksivät sotilaat toinen toisensa päälle. Tappelu, joka siten syntyi, oli kaikin puolin verinen ja julma, sillä yön pimeys, äkkikuulematoin kohtaus, tietämättömyys omasta sekä vihollisensa tilaisuudesta yhdistettynä entiseen kiukkuun tuotti molemmille sotijoille hurjan urhollisuuden ja uppiniskaisuuden, – huuto ja meteli oli armoton; sillä pimeyden tähden voivat ainoastaan äänestä eroittaa toisiansa.

Wasta venäläisten äkkipikainen ja järjestymätöin pako, jättäen Ruotsalaiset voittajiksi, lopetti murhaamisen. Tappelu-tanner oli hirveä! Kaatuneita sotilaita oli paljo ja paikottain kasapäissä; jonka arvaat siitäkin kuin kolme kylää

Kansala, Tillola ja Keltti käskettiin kirkonkuulutuksen kautta niitä hautaamaan. Tämä hautaaminen tapahtui samassa järjestyksessä kuin kaatuneet makasivat tanterella; missä ruumiita oli kasapäissä, siihen kaivettiin suurempi hauta, yksinäiset taas haudattiin yksinänsä, niin että jokainen tuli lepäämään samalle paikalle mihin oli kaatunut.

Muutoin mullattiin nämä ihmisraadot aivan huolimattomasti;

sillä haudat olivat kaivetut niin matalat että sudet ja muut raatelevaiset niitä ylösrepivät.

Wenäläisiä, joita löytyi kaatuneiden joukossa enin, oli myös useita – ja niiden seassa kaksi käpälämäkeen aikonutta majuoriakin – haudattiin lähellä-olevaan suohon, ettei Ruotsalaistenkaan miestappio mahtanut olla niin aivan vähänen, on osaksi siitäkin arvattava, kuin kotikylässäni Tillolassa, oli jo aamulla varhain – ennenkuin vielä lehmätkään oli lypsetty – näkynyt useita niitä sen-öisessä tappelussa haavoitettuja ja väsyneitä sotilaita, niiden seassa upsieriakin.

Luullen heitä vihollisen sotarosvoiksi (marodör), aikoi kylän väki ensin mennä pakoon, vaan saatua tiedon että olivatkin Ruotsalaisia tuttujansa, jotka ystävällisen kohtelun ja kristillisen avun toivossa lähestyivät, niin he pääsivät pelostansa ja kiiruhtivat ojentamaan auttavaiset kätensä näille haavoitetuille ja väsyneille sankareille, tarjoten heille leipää ja maitoa ravinnoksi, joka näytti olemankin kaikille tervetullut virvoitus”.

Tämän tarinan alla olimme ehtineet käydä muutamia pyssyhollia maantietä, kuin ukko muistutti että jo olimme hautojen luona.

Nyt seisattuimme ja miettien katselimme ympärystöä,

joka oli tasainen kangas peitettynä ei aivan nuorelta petäjiköltä, vasemmalla puolella polkua vanhan, reikiin survotun koivun juurella näytti maa olevan noin kahden sylen pituudelta kuopalle painuneena, jonka päällystä oli kirjavana harmaista puolimädäntyneistä sääri- ja otsa-luista.

Samanlaisia, vaan pienempiä soikeita kuoppia näkyi useita ympäri kangasta. Siellä täällä pitkin metsää oli vielä seisovia 3 ja 4 sylen korkuisia, keskeä poikki ammutuita koivun pökkylöitä, joiden muutamien päihin oli asetettu pääkalloja. Ylimalkaan tuntui paikka synkeä-mieliseltä ja kamoittavaiselta, nähdessä näitä sotilaiden seitsemättäkymmentä vuotta takaperin kaatuneita jäännöksiä maan päällä polettavina.

Tätä liikutustani ilmoitin ukolle ja samalla ihmettelin että luut ovat niin kauvan säilyneet mätänemästä. ”Se ei ole niinkään ihmettä”, kertoi ukko, ”sillä, paitsi sitä kuin jo mainitsin että ruumiit tulivat huolimattomasti haudatuiksi ja että metsän elävät niitä ylös kaivoivat, on tämä kangas sittemmin ollut palo työsiönä, joten luita atran kärellä on vielä enemmin ylöskaivettu, ja näin maan pinnalla lepäävät luut kestävät kauvemmin aikaa mätänemistä vastaan.

Kuitenkin vähenevät ne vuosi vuodelta, sillä minun vielä paimenpoikana ollessa näkyi niitä monta vertaa enemmän”.

Alakuloisina käännyimme tästä kalmistosta takaperin,

ajatellen kumpikin tavallamme ihmisen raatelevaisuutta ja hävitys-himoa. jota vielä tavataan sivistyksen ja jaloudenkin keskellä. Ei kauvan aikaa kuin olimme takaperin maantiellä, jota nyt aloimme käydä jalkapatikassa vielä eteenpäin, sillä ukko kiiruhti katsomaan työväkeänsä, joka oli vähän matkan päässä vasemmalla puolella maantietä lehtiä taittamassa.

Jo kaukaa asti näkyi maantien vieressä suuri kivi, jota ukko sanoi kutsuttavan ”saaliin kiveksi” ja juttusi näin: ”sillä ajalla kuin korvessa tapeltiin, kävi Wenäen kasakkia kylissä ryöstelemässä, vaan heidän aamupuhteella palatessa takaperin Kouvolaan, kuljettaen mukanansa muutamia hevoiskuormia ryöstösaalista, kohtasivat tuon kiven luona vihollisiansa Ruotsalaisia, jotka heiltä ottivat saaliin pois, niin että kasakit kiittivät onneansa, kuin pääsivät muutaman miehen tappiolla pakoon; siitä sai kivi, jonka kohdalla tämä seikka tapahtui, saaliin-kiven nimen”.

Tähän loppui ukon tarina Konttimäen

eli niinkuin sitä myös kutsutaan – Tillolan sodasta – josta vieläkin lienee monella vanhuksella jotain kertomista. – Waikka koko muinais-historia nojautuu enemmin eli vähemmin kansa-tarinaan, niin ovat nykyjään kansan povesta kerätyt tarinat ja kertomukset kyllä historioitsijoille vaillinaisia ja ylenmääräisiä; vaan niistä on kuitenkin nähtävä, millä mielellä ja käsityksellä rahvas kuvaa kutakin tapausta.

Sentähden, ja osaksi myös siitä että 1788 — 1790 vuoden sotatapaukset ja näiden historioitsijat ovat monelle meikäläiselle Suomalaiselle tuntemattomia, olen luullut kunnioitetulla lukijalla olevan jotain huvitusta tämän tarinan julkaisemisesta.

—n.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: