suomen-julkisia-sanomia-1862-03-03-niklas-thureson-ja-kaksitoista-talonpoikaa


Wuonna 1362,

nyt siis paikoillensa puolituhatta vuotta sitten, kutsuttiin Suomenmaan edusmiehiä ensikerta kokoon.

Lakmani Niklas Thureson, kaksitoista talonpoikaa ja useempia pappia läksi kuningasta valitsemaan Ruotsiin.

Sentähden ovat Suomen kansan perustuslailliset oikeudet siitä vuodesta luettavat, ja sentähden se viime juhla-pidossa oli pantu loistamaan 1862 vuoden rinnalle, jolloin valtiopäivien uusi aamurusko on koittamassa.

======= ======= ======= ======= ======= =======

Professor E. Lönnrotin puhe, esitellessänsä kunniamaljan Suomelle, oli seuraava:

Kunnioitettavat, rehelliset Suomenmiehet!

Erilailla ovat monet luonnon lahjat ihmisten välillä jaetut, toisella ei ole mitään, toisen rikkaudelle ei tiedetä ääriä.

Mutta parhaat ja kalliimmat lahjansa on luonto kuitenkin antanut yhteisiksi kaikille, niin hyvin sille, jolta kaikki muu omaisuus puuttuu, kuin sillenki, joka hallitsee äärettömiä tavaroita. Semmoisia lahjoja on meillä myös isänmaamme, meidän kaikkien paras omaisuutemme ja kallis-arvoisin maallinen tavaramme.

Se kyllä valitettavasti on tosi, ettemme tälle omaisuudelle aina muista oikeata orvoansa antaa, enemmän kun monelle muullenkaan Jumalan lahjalle, esim. terveydelle nautinto-aikanansa. Wasta sittekun terveys on kadotettu, tullaan sitä kaipaamaan, ja niin myös moni, joka ennen ei tiennyt isänmaatansa miksikään arvata, vasta sitte, kun hän on tullut siitä erotetuksi, havraitsee, kuinka kauhean onnettomia ollaan isänmaan kaipuussa.

Senpä tähden juuri muiden hirmuisten onnettomuuksien seassa, joilla Jumala uhkasi tottelemattomia Juutalaisia, oli se kovin ja kauhein, että he piti pois isänmaastansa ajettaman ja ympäri maanpiirin hajotettaman. Isänmaan kallis-arvoisuudesta seki tulee, että maansa-pettämistä kaikkina aikoina on kauheimpana rikoksena pidetty, ja henkensä uhraamista isänmaan puolesta suurimpana ansiona.

Tosiaankin isänmaa ei ole mikään tyhjä sana, kuin lyhytmieliset välistä arvelevat.

Tästä johtuu mieleeni vanha latinalainen sananparsi: ibi patria, ubi bene, se on isänmaa on siinä, missä parhain eletään. Kunniaksemme meillä ei ole niin halpaa sananlaskua omalla kielellämme, päin vastoin on jo muinaisista ajoista totuttu sanomaan: sitä koira kodiksensa, kuss’ on ollut yötä kolme, jolla juuri tarkotetaan sitä erotusta ihmisen ja järjettömän luontokappaleen välillä, että kun jälkeen nimitetyllä on isänmaansa vatsassa tahi laitumen lihavuudessa, oikea ihminen sitä vastoin ajattelee, kuin jo Väinämöinen muinen Pohjolassa. Kun kova onni oli hänen sinne saattanut, ja hän ikävöitsi sieltä kotimaahansa, niin Pohjolan emäntä arveli, hänen kyllä kelpaavan Pohjolassaki yltäkylläisten ruokain ja juomain ääressä mutta siihen vastasi Väinämöinen: kylkehen kyläinen syönti hyviässäki vierahissa, ja lisäsi siihen sitte vielä nämätki mieleen painettavat sanat: parempi omalla maalla juoda vettä tuohisesta, kun on maalla vierahalla juoda tuopista olutta.

Ihmeteltävä on kaiketi se side, joka kiinnittää ihmisen isänmaahansa, olkoonpa minkälainen hyvänsä tämä isänmaa, suurempi tahi pienempi, rikkaampi tahi köyhempi, lämpimämmässä tahi kylmemmässä ilmapiirissä.

Suomi, kallis isänmaamme, ei kyllä ole suuri, ei rikas, ei lämpimässä maanosassa, mutta tahtoisiko sitä sentähden kukaan meistä pois vaihtaa johon kuhun toiseen, jos kuinki suureen, rikkaasen ja lämmin-ilmaiseen maahan. Epäilemättä ei kukaan siihen kauppaan rupeisi, ja jos joku lyhytmielinen rupeisiki, niin kyllä vaan pian tulisi kauppaansa katumaan.

Kaikessa vähyydessään, varattomuudessaan ja pohjoisalaisuudessaan on se kuitenkin ainoa isänmaamme, kaiken mailman kullalla ja hopealla emme voisi toista saada. Se on se maa, jossa silmämme ensikerran aukenivat päivän valolle ja korvamme kuulivat ensimäisen puhe-äänen, jossa äitin hellä silmä valvoi kätkyemme ääressä ja isän lempeä käsi johdatti ensimäisiä epävakaisia askeleitamme, se maa, jossa kedot kukkinensa, ahot marjoinensa, lehdot lauluinensa, taivas tähtinensä ilahuttelivat meitä lasna ja ilahuttelevatpa vielä vanhempanaki, se on kaikkien suloisimpain muistoimme ja hartaimpain toivoimme maa, se maa, jossa saimme ensimäisen tiedon toisesta, tulevasta, vieläki kalliimmasta isänmaasta, se maa vihdoin, jossa esi-isämme ja monen meitä ennen eronneen omaisemme ja tuttavamme luut lepäävät vaivoistansa ja joka toivon jälkeen ennemmin tahi myöhemmin on kätkevä meidänki luumme rauhalliseen poveensa.

Ne maamme edellä mainitut omaisuudet, sen vähyys, varattomuus ja pohjoisuus, muuten eivät merkitse suuresti mitään; ne eivät millään lailla voi vähentää sen arvoa silmissämme ja sen rakkautta rinnoissamme. Ja mitäpä merkitsevät ne ilmanki? Mitä ensiksi vähyys ja varattomuus? Juudan maa ei suinkaan ollut mikään suuri ja voimallinen valtakunta, mutta kuitenti oli Jumala sen valinnut poikansa, mailman Wapahtajan, syutymä-maaksi, ja samoin oli muinainen Kreikan maa vähäinen. Se alaltansa ei ollut suurempi yhtä meidän maan lääniä, mutta se ei kuitenkaan estänyt sitä tiedoissa, taidoissa ja urhollisuudessa olemasta muiden suurintenki valtain edellä ja esikuvana.

Ja sitte viimeiseksi, mitä haittaa maamme pohjoinen ala? Meneppäs Aasian, Afrikan ja Amerikan kuumille, päivän-alaisille maille, katso siellä kansain orjallista tilaa, niiden alhaista ihmis-arvoa, niiden velttoutta ja kelvottomuutta kaikkeen hyvään työhön, niin toki pian kiität syntymä-maatasi onnelliseksi, ettei ole niille tienoille asetettu.

Ulkonainen arvo ei siis olekkaan niin tärkeä, kun moni ehkä luulisi, mutta sitä tärkeämpi on kunki maan sisällinen arvo, ja se onneksemme on meidän omassa vallassamme, kartuttaa sitä ja saattaa se yhä paremmaksi.

En tällä tahdo sanoa, että voisimme mitään ilman Jumalan avutta, mutta sitäpähän sanotaan Jumalankin auttavan, joka auttaa itseänsä. Wanhimmat esi-isämme, joista runot ja tarinat tietävät kertoa, juuri ovat osottaneet tien, jota meidän sen suhteen tulee käydä, – se tie kulkee tietoin, taitoin ja urhollisuuden piiri-alassa.

Väinämöisestä runot kertoivat, että hän oli tietäjä iän ikuinen, Ilmarisesta, että hän oli ylentaitava takoja, ja Lemminkäisestä, että hänen kädessänsä tulta tuiski tuima rauta, terä varsin valkeata.

Käykäämme siis sitä heidän viittomaa tietä ja pyytäkämme kunnostaa isänmaatamme tieteillä, taiteilla ja muilla urostöillä. Suurin maallinen rakkautemme olkoon aina isänmaahamme kiinnitetty, suurin rikkautemme sen laillinen turva ja vapaus, ja suurin maallinen ilomme sen kaikenpuolinen onni ja menestys!

Eläköön armas isäimme maa!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: