suometar-1862-02-14-sensuurista


Sananen Sanoma-kirjallisuudesta.

Jota kauvemmaksi kansa sivistyksen tiellä on ehtinyt, sitä tarpeellisemmaksi sanoma-kirjallisuus sille on tullut, Se on, niin sanoakseni, torvi, jolla kansa huutaa; se ilmottaa sen tärkeemmät tarpeet, sen kipeemmät puutteet, sen hellimmät toivot.

Onko siis kunnia, jos sanomien lukeminen sivistyneemmissä maissa on jokaiselle, itse työmiehellekin, yhtä tarpeellinen kun jokapäivänen leipäkin.

Waan ennenkun sanomakirjallisuus näin ylhäiseen arvoon voi kohota, tarvitaan, paitsi etevään kansallistuntoon nojaava yhteinen sivistys, täysi vapaus kirjoitettavalle sanalle. Sillä jos ompi jätettävä yksityisten mielivaltaan mitä muka sopisi julkaista, mitä ei

    – käytös, joka kansaa alati on alaikäisydestänsä muistuttava, niinkun ei se itsekin tämmöisettä isällisettä huoletta tietäisi mikä on sille hyödyllistä, mikä ei –

syntyy epävakaisuus niin hyvin sanomain kirjottajassa kun yleisössäkin.

Sanomain toimittaja ei ole koskaan vakuutettu,

josko sekään kirjoitus, jonka hän suuremmalla työllä ja nerolla on valmistanut, saa painolupaa. Sillä usein hän harmiksensa havaitsee juuri paraimman neronsa teon sanomistansa suljetuksi.

Asian näin ollen helposti ymmärtää, mihinkä välipulaan sanomien toimittajat usein joutuvat, kuinka usein eikö he karvaalla mielellä saa laskea kynää käsistänsä silloinkin, kun näkevät isänmaan kalliimpia etuja tallattavan, silloinkin, kun tietävät kansan yhteisiä varoja mitättömiin asioihin tuhlattavan, silloinkin, kun heidän oikein tulisi puhua suunsa puhtaiksi?

Ja sanoma-kirjallisuuden tärkein velvollisuus

olisi kuitenki juuri pitää tarkalla silmällä, kuinka kansan etuja yleisesti valvotaan, kuinka sen rahavaroja käytetään, kuinka sen säädyllistä tahtoa, niinkuin se lakisäännöissä ilmoitaikse, seurataan j. n. e.

Tästä siis näemme mikä viljava vaikutus-ala sanomakirjallisuudella olisi, jos se vaan vapaasti ulkonaisitta esteittä saisi vaikuttaa. Se pitäisi silmät valveella, ettei vääryys siaa saisi siinä, jossa rehellisyyden tulisi vallita, se osottaisi silmään pistävät haitat niin hyvin virkakunnissa, kun yksityisissäkin, olkoot sitte ylhäisiä tahi alhaisia.

Wapaan paino-vallan estäminen on haitallinen ei ainoasti sanomien toimittajille, vaan niiden yleisöllekin.

Himeistä vertauksista saapi yleisö usein asian todenmukaista käyntiä etsiä, sen ei muka saisi peittämätönnä kansan korviin tulla; sillä täten tulisi yhden eli toisen korkean miehen ansio ja isällinen huoli maastansa vähennetyksi. Julkisuudella tosin näinä aikoina on vahvin ja väkevin valtikka hallitsioitten joukossa; vaan sillä on myös enite kohtuullisuutta ja sääliväisyyttä alamaisiansa kohtaan.

Tätä siis ei ole sen pelkääminen, jonka alituisena silmä-teränä isänmaan totinen hyöty on, ja joka täten velvollisuutensa sitä vastaan rehellisesti täyttää. Waviskoon taasen julkisuuden tuomiota se, joka, olkoon sitten ylhäinen tahi alhainen, ainoasti omaa hyvää tarkastaen laiminlyö yhteisen hyödyn valvomisen.

Tämmöiselle käytökselle julkisuudella ei ole sääliväisyyttä; se paljastaan ja ankarasti kohtelee vian-alaista. Julkisuuden estäminen on vielä siksikin haitallinen, että kaikenlaiset väärät luulot ja huuhupuheet kansan kesken leviävät, jotka, jos täysi julkisuus sietäisiin, kohta syntyessänsä takahutettaisiin. Ja nurkkakuiskuttamiset ovat aina julkista puhetta kamalammat; sillä ne usein pujettavat asian valheen hahmoon ja antavat sille toisen näön, kun sillä totuuden mukaan tulisi olla.

Salaisuudesta kaikuva huuhu-huuto

lentää usein salaman sukkeluudella suusta suuhun, ja ennenkun havaitaankaan on se pienoisellekin asialle antanut hirmuttavan suuruuden. Tämmöisillä huuhu-puheilla ei ole niissä maissa, joissa vapaa painovalta hallitsee yleisön kesken, näin leveitä siipiä, ja jos ne joskus pääsisivätkin vähin räpyttelemään, niin julkisuus ne pian katkaisee.

Julkisuuden hellää päivän valoa ei salaisuudessa ja pimeydessä vaikuttavat keinot voi kestää, ja missä ikään näitä mielitään poistaa, siellä annettakoon sen täydessä valossansa loistaa.

Wapaan painovallan sortajat vetävät

puolustaaksensa käytöstänsä muitten syitten kanssa tämänkin: jos vapaasti sietäisiin kaikkea sanomiin kirjoittaa, sittenpä vasta irstaisuudelle vapaa valta annettaisiin, sittenpä ihmisten maine ja kunnia usein tulisi loukatuksi, ja kentiesi, jos ei viimen koko valtiollista rakennusta nurin-narin väännettäisi.

Tähän vastaamme: kokemus on osoittanut vapaan painovallan juuri olevan irstaisuuden pahimman vihollisen; sillä sivistynyt yleisö ei tydykkään kaikenlaiseen hengelliseen sälyhyn, sittenkään siihen, joka yhdellä tahi toisella tavalla sen säädyllistä tuntoa loukkaisi, jos joku sille tätä sanomissansa tarjoaisikin. Jos taasen jonkun maine ja kunnia syyttömästi tulisi sanomissa loukatuksi, on hänellä tilaisuus julkisesti osoittaa viattomuutensa ja vielä, jos tahtoo, vetää kirjottaja lailliseen edesvastaukseen hävyttömistä lauseistansa.

Pelko vapaan painovallan

olevan ajanmukaiselle, kansan etuja valvovalle hallitukselle haitallisen, on turha; päin vastoin on tämä sen vahvin ja lujin turva. Englannin esimerkki osoittaa, miten vapaa julkisuus juuri on hallituksen oma etu ja hyöty. Missä hallitus taasen ei ole kansan mielen mukainen, joko siksi, että tahtoo tallata sen kalliimpia oikeuksia, sen kansallisuutta ja laillista vapautta, eli jonkun muun syyn vuoksi, siinä ei se voi pystyssä pysyä, ehkä kuinkakin toimessansa kiivaita painoluvan antajia löytyisi.

Juuri nykyajan historia tämän kyllin todistaa.

Wapaan painovallan väärin-käyttäminen yhdessä tahi toisessa kohdassa estettäisiin ajanmukaisilla painolajin säännöillä. Missä ikään vapaus on, siellä sopii sitä myös väärin-käyttää. Waan ne pienet haitat, joihin vapaa painovalta saattaisi joutua, ei millään tavalla voi vertaa vetää hyödylle, jonka se tuottaisi.

Wakuutuksemme on siis,

vapaan julkisuuden estämisen juuri olevan syynä siihen, ettei sanomakirjallisuus voi täyteen eloon päästä. Missä ikään sen elähyttäjä, vapaus, jätetään painoluvan antajien mielivaltaan, siellä siltä tarpeellisin virkistymisen suoni katkaistaan.

Ja luonnollista onkin, ettei kukkanen, joka kedolla vapaasti on saanut kasteen nestettä imeä ja päivän valoa ja hellettä suudella, voi kylmässä, pimeässä kammiossa kukoistua. Sanomakirjallisuus on tämmönen arka kukka, jonka neste ja päivän valo on vapaus kirjoitettavalle sanalle.

Suomen sanomakirjallisuus on vielä kapalolapsi;

vaan anna sille vapaus, kukista painolupa-laitos ja säännä sille sen siaan sopiva paino-laki, niin pian näet, kuinka tämä nyt heikko lapsi on kapalo-vyönsä katkaiseva!

Tosi on: maamme on köyhä, sen miekka on vielä höyhentä keveämpi väkevitten ja voimallisten kansain rinnalla, sen sivistys on vielä puhkeematoin kukka; vaan kerran on se suloinen päivä koittava, jona se on omistava kaikki ne edut, jotka vapaan kansan ololle, elolle ja edistymiselle ovat hyödylliset ja tarpeelliset.

S. H.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: