Ylös ikehen alta ja helmasta yön,
pois taakka jo tuskien ristin!
Nyt taistohon! – sykkiös sorretun syön,
olka olkahan ja kourahan pistin!
Sota sortajaa wastaan syttynät on,
sun on käytäwä, weljeni taistelohon!
Werihurtat lippunsa hurmeisen
sotatorwien soidessa nosti:
yli Pohjolan peltojen joukon sen,
min walhein he kullalla osti,
sua wastahan, weljeni, syöksyttää,
Sinä turmion saaliiksi ethän jää!
Sua kutsuwat riwit jo kumppalies,
sua waatiwi walitus lasten,
se soi yhä käskynä ystäwies
ja wanhusten walkeahasten:
ota jousesi, wiimesi puolesta sen,
jota uhkaa sortaja hirmuinen!
Sua, weljeni, käsky se welwoittaa,
jokaista, min sykkiwi rinta
sen eestä, mi kaunista on, ihanaa,
jost’ elokin halpa on hinta.
Sinä mykkänä ethän woi,
kun weljesi kuoleman kellot soi!
Et woi! Minä nään, mitä wastaat nyt:
Sinä kalpasi kahwaan tartut,
kera weljies wahwaksi jänsistyt
ja jättinä kaswat ja wartut.
Käyt kuoloa kohti, mut elämää
sun uhmasi urhea synnyttää.
Eteenpäin sun on määrä, sä tiedät sen,
sitä kertowi katsehes palo;
pois eestäsi sortaja hirmuinen!
– se on tehtäwäs suuri ja jalo.
Sen tehtäwän tietäen riemuiten
sydänweresi uhraat taistellen. . .
1918. Jalmari H. Virtanen.
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1357437?page=2